Alkutarina oli pitkä ja jatko sille olisi ihan yhtä pitkä. Siitä en kirjoita nyt, vaan aivan toisesta henkilöstä, joka kuitenkin liittyy siihen ihmiseen. Tätä en ole ikinä kertonyt kenellekään. Nyt kerron.
Pääsiäinen 2012. Olin ollut helmikuussa Suomessa hoitamassa avioeroasiat loppuun. Ennen reissua olin vuokrannut pienen mökin läheltä kauppoja, en kyennyt enää asumaan aiemmin vuokraamassani huoneessa. Se oli liian kallis ja meno siellä oli aivan liian meluisaa. Pieni mökki oli ihana ja odotin koko reissun ajan, että pääsisin muuttamaan sinne ja suunnittelin miten sen sisustaisin.
Odotin myös, että se henkilö vihdoin pääsisi luokseni käymään, kun mökki oli privaatimpi. Mitään ei kuitenkaan edelleenkään tapahtunut. Odotin turhaan.
Pääsiäisenä lähetin hänelle viestin (viestien lähetys oli kiellettyä, ettei vaimo näkisi), vihaan sinua! Ja sain vihdoin vastauksen: En ole enää sinusta kiinnostunut.
Romahdin. Tunsin oloni todella yksinäiseksi. En tiennyt mitä tehdä. Viilsin. Kävelin kaupoille tapaamaan yhteistä tuttavaamme, joka tiesi tarinastamme. Pyysin häntä hommaamaan minulle diapamia. Sitten kävelin puhumaan sen henkilön isovanhempien luokse. En ymmärrä mitä ajattelin. Puhuin tunteistani hänen isoäidilleen ja sokealle isoisälleen. He ymmärsivät. En edelleenkään tiedä oliko se sopivaa vai ei, mutta jokatapauksessa he pitivät minusta myös sen jälkeen.
Sain pamini. Hain pienen pullon vodkaa ja sekoitin drinkin pulloon. En kestänyt tunteitani. Otin pamin ja aloin juoda. Ystävämme istui kanssani. Seuraava muistikuva on mökistäni, jonka sängyllä makaamme, hän minun päälläni. Emme olleet käyttäneet kondomia. Hämmentyneenä kysyin tuleeko hän illalla luokseni. Hän lupasi tulla. Ja tulikin.
Siitä alkoi suhde, joka muuttui avioliitoksi ja jonka seurauksena sairastan ahdistuneisuushäiriötä.
Se henkilö painui taka-alalle ja muutamaan seuraavaan vuoteen emme juuri edes satunnaisesti tavanneet. Mutta tarina ei ollut ohitse.
No comments:
Post a Comment