Aamu lähti liikkeelle tahmeasti. Ilta oli tokkurainen Lyricaövereiden takia, nukahdin yhden maissa, heräsin kahdeksalta ja aukaisin ikkunat, ja painuin takaisin peiton alle. Nukahtelin taas useamman kerran uudestaan, kunnes kymmenen jälkeen unihiekka alkoi karista silmistä ja jouduin toteamaan, että nyt on pakko siirtyä hereilläolomaailmaan. Olin illalla ajatellut, että lähden postiin aamulla ja nyt se sitten olisi edessä. Ei tuntunut enää yhtään houkuttelevalta ajatukselta. En tuntenut oloani ihmiseksi ollenkaan. Onneksi jaksoin kuitenkin raahautua ylös, pakata laukun, kantaa kissan takaisin sisälle, kun hän luikahti tietysti ovesta ulos ja lukita oven. Sentään se on nyt mahdollista, sitä ei tarvitse enää ahdistella. Laitoin musiikkia korville ja aloin kävellä. Portista ulos ja tahmeaa kävelyä eteenpäin.
En ehtinyt kuin ehkä viitisen metriä portilta, kun kuulin tööttäyksen. Dani ajoi ohitse ja heilutteli leveästi autosta. (Danista tulen kertomaan myöhemmin lisää). (Hyvä, että muistan tämän edes, kun tuntuu, että koko matka on jo painunut jonnekin mielen mustaan aukkoon.) Kompuroin ja kävelin, tuntui, ettei jalat nousseet ollenkaan, rintaa puristi ja ajatukset olivat jossain. Tuijotin maata kävellessäni ja tuntui etten etene minnekään. Lopulta olin liikennevaloristeyksessä, tervehdin tuttua hedelmäkauppiasta, jatkoin kapuamista kohti postia. Jännitti olisiko Oxx kaupoilla, en halua nähdä. Jos olisi, niin painuisin postilta suoraan kauppaan. Paras tilanne olisi, jos siellä olisi vain Assan, mutta ei Oxxia. Havahduin ajatuksistani, kun takaa kuului tervehdys, tuttu vihanneskauppias oli juossut minut kiinni. Hän oli matkalla kaupunkiin.
Ennenkuin kaarsin postille, huomasin, että toiveni oli kuultu, näin vain Assanin auton, mutta en punaista. Olo tuntui hitusen helpommalta tiputtaessani kirjeet laatikkoon ja kävellessäni sisään tarkistamaan oman lokeroni.Lokero oli tyhjä, mutta se ei yllättänyt, kun olin sen viimeksi perjantaina tarkistanut. Ostin lisää postimerkkejäkin, Euroopan merkit loppuvat aina hujauksessa.
Kävelin tervehtimään Assania. Hän kertoi nähneensä minusta unta. Että minulla oli vieras Suomesta ja me olimme olleet porukalla jossain. Kerroin, että veljeni on tulossa joulukuussa tänne, joten ehkä hän näkikin enneunia.
Kerroin, että Oxx ei taaskaan ole ollut kotona. Assania suututti. Hän näki arvet kädessäni, asia josta hän ei tykkää. Niin. Kukapa tykkäisi. Kerroin, että olin antanut viikko sitten Oxxille gupuron (ns. divorce coin, annetaan symboliseksi bussirahaksi, kun halutaan erota toisesta ) sanoen, että valitse. Jopa hän kolme yötä malttoikin nukkua kotona ja sitten on taas ollut pois. Valitin, että lähtisi sitten ja antaisi minulle vapauden tehdä mitä haluan, vaikka kutsua jonkun yöksi. Assan kertoi, kun hän jätti vaimonsa alkuvuonna, että hän oli jo kaikkensa yrittänyt, mutta mikään ei kelvannut, joten hän lähti. (Tiesin tämän, mutta en hänen kertomanaan, täällähän juorutaan kaikki ansiokkaasti nopeammin kuin tekstari lähtee...) Että parempi koittaa nyt suunnata tulevaan ja antaa menneen olla. Niin. Lopulta hänkin siis erosi, oma eroni vain sattui vuosia aiemmaksi. Jokatapauksessa, tiesimme kumpikin, ettei hän voisi mitenkään auttaa Oxxin suhteen, siitä lähtisi vain juorut liikkeelle ja nyt ei jaksa sellaista.
Sopiva keskusteluaikamme loppui ja minun piti jatkaa matkaani. Kysyin Bobolta (jonka vaimo, tai siis nykyään jo ex, kun jäi kiinni pettämisestä naapurin miehen kanssa, oli se, joka huoritteli minua aiemmassa postauksessa) olisiko hänellä käteistä, että saisin Ecocashilta ulos. Ei ollut nyt, mutta myöhemmin onnistuisi.
Kauppaan. Tarvitsisin vessapaperia ja ruokaöljyä (jotka oli Oxxin ostoslistalla, mutta eipä ole näkynyt...) Sparissa vielä muistin nämä, muttakun siellä ei ollut pientä ruokaöljypulloa, niin kävelin suoraan läpi ja päätin ostaa kaikki Pick'n'Paysta. Ja sieltä sitten haalin vain lohtuherkut, kun olin jo kävelemässä ulos, niin muistin, että vessapaperi unohtui kuitenkin. Argh. No, käytetään sitten vettä hätätilassa, jos ei muuta. Sehän olikin Oxxin ostettava, että olkoonkin sitten!
Kotimatka oli yhtä tahmea kuin tullessakin. Kompuroin, havahduin välillä, että en muista edes kävelleeni. Pari nuortamiestä halusi minusta kovasti jotain, mutta toivotin heille hyvää matkaa, en jaksanut nyt minkään sortin chitchattia. Kerroin, että voisin olla heidän äitinsä, että koittaakaapas nyt olla. Tuijotin lähinnä maata kävellessäni, tunsin kyllä tuulen, kun sen puhalsi ja näin 2 hohtavansinistä lintua pesäntekopuuhissa, mutta muuten en ulkomaailmaani juuri havainnoinut. Se teki oloni surulliseksi ja kiukkuiseksi myös. En tullut tänne tuijottelemaan varpaitani kävellessäni ahdistuneena.
Vihdoin kotona. Kissa sai olla sen hetken pihalla, että täytin vesipullot, mutta en jaksanut hänen kanssaan sen enempää ulkoilla. Väsyttää, ahdistaa ja aivot tuntuvat olevan jumissa.
Menomatkalla ajattelin, että kirjoitan siitä, kun minä ja Assan palasimme toistemme elämään, että olisi jotain vastapainoa ahdistukselle ja pahalle ololle. No, sitten hän kertoikin nähneensä minusta unta (minäkin näin hänestä juuri unta, en vain muistanut sitä hänelle kertoa.) ja halusin kirjoittaa siitä tänne. Ja se tarvitsi kehykset ympärilleen, joten tarinasta tulikin matkani kaupoille ja takaisin. Yritän kirjoittaa sen toisenkin tarinan, jos jaksan.
No comments:
Post a Comment