Päiväkirjasta jatkuu.

9.9.2016

Alan olla aika väsynyt taas. Väsynyt elämiseen. Kaikki vaan tuntuu aina niin järjettömän vaikealta, vedenhausta lähtien. Siihen väsyy. Mikään ei ole mitenkään päin hyvä, olla kotona - ei, olla ihmisten ilmoilla - ei. Ahdistusta ja ihmisväsymystä. En vaan taas osaa tai halua myöntää sitä kenellekään. Että monena päivänä haluaisi vain luovuttaa kaiken raskauden takia. Kroppa reagoi täysin turhaan, kukaan ei ole ajamassa mua takaa, kukaan ei vaani, eikä uhkaa. Tää jatkuva pelkotila väsyttää niin hirveesti. Ei saa rauhaa kävellessä, ei istuessa, ei edes tässä oman pöydän ääressä. Ei rauhaa siltä voiko aamulla jo poistua huoneesta (miksi ei, mulla on ihan samat oikeudet herranjestas!), sitäkin pelkäsin aamulla pitkään. Tai lakaisenko oikein, miten pesen pyykit, miten tiskaan, koska hakea pyykit ja herranjestas sata muuta pelkoa koko ajan! Miksei saa vain elää, miksi pitää pelätä jokaista askeltakin. Vaikka muka rauhassa kävelin kaupungilla tänään, ei mieli antanut rauhaa. Ei tarvinut kiskoa henkitorvea irti, mutta ei se silti ollut rauhaa miltään. Kaupassa haahusin, kun ei siellä ollut mitä hain. Ostaako puuvärit, vahaliidut, värityskirja wtf? Vai voiko marssia ulos ilman mitään. Miksi kaikesta pitää tehdä niin vaikeaa?

(Illalla) Hmm Assan tuli tänne. Hivenen hassu olo, hämmentävää. Mut hymyilevä olo myös. Se on kyllä hurjan stressaantunut. Jännitys tuntui mulla asti. Taas kerran tämä tilanne. Ja nyt mä olen mukana myös. Hassua, miten meidän elämät kuitenkin kietoutuu toisiinsa. Se on mun ensimmäinen linkki tänne, jonka varaan hyppäsin ja langat ovat kietoutuneet yhteen. Se ydin. Lisälankoja kietoutunut ympärille, pieniä ja isoja, tiukemmin ja löyhemmin. Miten voikin rakastaa ihmistä, vaikka se pyörii elämässä eri tavalla kuin parisuhteessa. Ja se tuntuu hyvältä näin, vaikka enempikin voisi olla. Niin outoa.

12.9.2016

Äh, Assanin tulo tänne ei ollu ihan niin kiva asia. Oon taas ulkopuolinen. Olen taas yksin. Ja tajuan yhä enemmän, että en halua Oxxia tänne. En jaksaisi edes elämistä. Koska kaikki on niin pahaa. Ei mua haluta, ei ainakaan mun takia, vaan jonkun muun. Ja kun se joku muu on saatu, niin unohdetaan ja ollaan hiljaa. Assan on, mutta ei se mun eteen taistele. Oxx taistelee vain saadakseen auton. Mua ei halua kukaan. Ja Assanin tullessa illalla kyyneleet valuvat ja siirryn syrjään. Kuiskailua, puhumista.. mutta kukaan ei halua mua. Viikosta ja kuukaudesta toiseen istun hiljaisuudessa ja menen yhä enemmän lukkoon, en edes kykene ulos. Puristaa. En kykene nyt muuhun tunteeseen kuin ahdistukseen. Olen niin väsynyt tähän. En jaksa. Istu yksin sohvalla, kun yhdet kuiskailee kylppärissä. Joista en uskonut toisen tulevan tänne. Että se olisi vain yksi puhelinsoitto: saanko tulla. Ja sitten se on täällä ja mä en enää ole. Olen taas vain se hylkiö, jota käytetään hyväksi ja sitten unohdetaan. Nukutaan tyttöystävällä, raahataan rahat sinne, nakataan syrjään ja unohdetaan. Tukehdun tähän enkä pystyä ilmaisemaan itseäni, en pysty lopettamaan ajatuksia, ne pyörivät, puristavat, tukahduttavat, henki ei kulje, mitenkään ei ole hyvin. Romahti kun Assan tuli. Haluan pois tästä, tämä ei tunnu nyt hyvältä. Äh tukehdun. Kun mikään ratkaisu ei tunnu nyt hyvältä. Tuntuu, että mua käytettiin tässäkin hyväksi, että päästiin muuttamaan sieltä pois. Assan sitten seurasi. Mutta ei mulla olis ollut muuta turvallista ratkaisua. Tukehdun. Tuskanhiki puskee jatkuvasti päälle, en pysty hengittämään. Pyörryttää. Argh en tiedä nyt keinoa ulos, olen jumissa. Mut on laitettu jumiin!

Solttupoika kyseli, mutta en jaksa. Rahaa tai muuta hyötyä sekin on vailla. Muu tunne on poissa. Ei kykene. Istun tässä tukehtumassa. Ei, se ei ollut hyvä, että Assan tuli takaisin. Tai siis tänne. Takaisin tuolle, joka ei oikeasti halua, leikkii vain. Särkemään ihmisiä, joille olisi väliä. Tukehdun, en saa henkeä ja huimaa. Pakko vetäytyä syrjään, kun en halua nähdä enkä kuulla. Enkä pääse pakenemaan virtuaalitodellisuuteen, kun ei ole sähköä, eikä sitä todellisuutta. (Oxx laittoi soittopyynnön. En voi soittaa. En kestä, kun se alkaa kysyä autosta. Mulla ei ole väliä siltikään.) Miksi mulla olisi väliä? Annan kaiken, eikä tarvitse antaa mitään takaisin. Valetta se, että jos välittää, välitetään takaisin. Ei. Raiskataan tyhjäksi ja heitetään sivuun.

14.9.2016

Näin aamulla unta miehestä, jonka takia siirryin nyt omaan huoneeseen. Ei se mitään. Uni oli outo. En muista juuri häntä nähneeni, mutta siellä hän oli koko ajan. Käväisin uimassa häntä etsiessäni. Hiihdin kengillä lumessa, mutta en ehtinyt. Heräsin. Kind of. Ja sitä ennen otin överit, kun en vaan kestänyt. Se vain puristi, yritin venytellä, hengitttää. Ei mitään apua.

Ja onko mun vain tarkoitus nähdä unta ihmisistä, jotka ei kuitenkaan tule luokse. Danikin aina vaan hiljaa, joskus pari sanaa, kun väkisin puristan. Päivän ainoa tarkoitus on vain hakea poika ja katsoa läksyt jne. Muuhun en edes kykene, kun aamut tappaa. Ainoa elämän tarkoitus nyt on tuo poika, joka on rakkaan ihmisen. Mitä vain hänen eteensä. Tiedän, että tajuaa sen nyt jo osittain. Moni sanoo liian hyviä sanoja, ei ne ole mun, mä haluan olla hyvä tälle. Hyvä muillekin. Liikaa pahuutta maailmassa.

15.9.2016

Taas siellä oli vain unihahmo, joka lopuksi torjui, kun sai puhelun. Että unessa vain sitäkin.

Oxx kysyi miten maha voi. Argh. Ahdistaa tämä kaikki ihmishomma nyt niin, että meinaan seota. Ei ihme, että mahakin sekoilee vaan koko ajan.

En jaksa facen viestejä, niin vaikeaa puhelimella. Miks kaikki jää aina niin kauas?! Uniin, joo, fyysiesti oikeassa maailmassa vieressä nukkumassa, ei. Miks suotta. Mun on näköjään pakko olla yksin, ei anneta lapsia, eikä ihmistä pysymään vieressä. Miks tätä elämistä sitten edes jatkaa? En jaksa. Miksen saa mentyä avaamaan postilokeroa, hakemaan autoa, tsekkaamaan lokeroa, mitään muuta kuin hakemaan pojan? Senki vain rakkaudesta isäänsä. Niin hölmöä. Enkä saa takaisin kuin yksinäisyyttä. Ei tosin isänsä vika.






Ja sitten tuli se ilta, kun Assan soitti mulle ja puhui autossa ikuisuuden. Kertoi rakastaneensa minua jo yli viisi vuotta.