Miehen piti tulla mukaan, mutta eihän sitä ole näkynyt, enkä jaksanut lähteä kävelemään ensin kaupoille tsekkaamaan, että onko se siellä vai ei, joten lähdin suoraan lähemmille kombeille. Olin kuitenkin missannut miehen puhelun 20 minuutilla aiemmin, mutta kun yritin soittaa takaisin, niin ei ollut enää tavoitettavissa. Eli yksin siis. Lähdin itku kurkussa kävelemään kombinmetsästykseen, ei niinkään, että en haluaisi olla ulkona tai että en tykkäisi kävellä siellä, vaan ihan vain siitä sisäisestä pahasta olosta. Sainkin kävellä vähän pidemmälle, että sain napattua kombin ja se tuntui sitten matelevan oikein urakalla.
Kyydinmetsästystä.
Se kierteli ja kaarteli, mutta päädyimme lopulta kuitenkin suht lähelle Copacabanaa, ja kävelin n. 5 minuutissa seuraavalle kombille, joka lähtee ns. laittomasta "lastaus"paikasta. Mutta siitä pääsee halvemmalla (50 senttiä), kuin menemällä varsinaiselle bussiasemalle (1 dollarin eli huima ero siinä ei ole, mutta säästö se on pienikin, varsinkin kun tietää tämmöisiä salaisia kyytiinpääsypaikkoja. Se hyvä puoli kaupungin tuntemisessa ja siinä, että jatkokombini oli tuttu ja tiesin tien ja paikan jossa jäädä pois.)
Kombin täyttymistä odotellessa
Meinasi jo pelko iskeä, että myöhästyn lääkärin ajalta ja laitoinkin viestiä, että olen vasta odottamassa kombin täyttymistä kaupungissa. Päivällä kombien täyttyminen on hitaampaa ja ne siis lähtevät vasta, kun ovat täynnä. Mutta lopulta pääsimme kuitenkin lähtemään ja ruuhkakaan ei ollut kovin paha keskustassa. Siis normaalia pahempi, ainahan se on hyvinkin tukossa ja autot ja ihmiset tunkevat sinne sun tänne ja saa itsekin poukkoilla miten sattuu. Siihen olen kuitenkin tottunut ja myös siihen, että olen yleensä ainoa valkoinen mailla halmeilla. Matkalla yritin laittaa viestiä Assanille, mutta hän on päättänyt olla hiljaa minun suuntaani sen jälkeen, kun heidät putkasta hain ja Assan lupasi sen minulle maksaa takaisin. Eipä ole kuulunut mitään siitä, muutakuin hiljaisuutta. Minulla jostain syystä oli kuitenkin kova ikävä häntä, joten yritin ottaa yhteyttä.
Matkan varrella törmäsimme tämmöiseen nuoreen mieheen, joka oli sammunut hieman pahaan paikkaan.
Oma pysäkkini oli aika pian tämän jälkeen, jouduin itseasiassa kävelemään vähän takaisinpäin, kun en ollut varma, että miten pääsen viereiselle kadulle. Olisin voinut jäädä aikaisemminkin, kun välissä ei ollutkaan kuin puistikko ja polkuja risteili ristiin rastiin. Ensi kerralla tiedän.
Psykiatrin vastaanotto löytyi helposti, ensi töikseni täytin henkilötietolomakkeen, jonka jälkeen maksoin käynnin (20 usd käteiselle eli minun tapauksessani kolikoilla, mutta itsepähän sitä käteistä olivat vailla syystä tai toisesta ja loput 130 dollaria kortilla.) Eikä minun sitten tarvinut pitkään odottakaan vastaanotolle pääsyä.
Keskustelimme tosiaan sekä nykyisestä tilanteesta, että vanhasta masennusajasta ja vanhempien erotilanteen sekavuudesta ym. Sain noottia siitä, että syön Lyricaa tällä hetkellä 300 mg aamulla ja 300 mg illalla, saisi olla vain max 150 mg kahdesti päivässä. No en voi sille mitään, että edes se auta. Rauhoittavat eivät auta ja neurolepteista menee kirjoitus- ja kävelykyky, masennuslääkkeet eivät tehoa. Eli päädyimme siihen, että kokeilen Litiumia, joka on yleensä kaksisuuntaiseen (minulla on ollut vain muutamia hypomaanisia vaiheita, mutta bipoa on epäilty Suomessa jo) ja sitten se 150 mg Lyricaa kahdesti päivässä sekä 10 mg diapamia myös kahdesti päivässä. Sitäkin pitäisi kuulemma vähentää, mutta nyt onneksi näin, vaikka diapamista en usko olevan edelleenkään kovin paljon apua. Katsotaan. Mutta Liton takia pitäisi nyt sitten mennä mahdollisimman pian labroihin ennenkuin voin sen aloittaa. Sain siis vähän stressinaihetta siitä, en mitenkään kyennyt menemään sinne suoraan lääkäristä, vaikka olisin kyllä varmaan ehtinyt ennen pimeää.
Hyppäsin siis suoraan kombiin lääkäristä päästyäni, minun ei tarvinut odottaa, pikemmin juosta kombiin, joka oli pysähtynyt minua varten, kun heilautin kättäni. Minun piti kavuta takapenkille, jossa pian vieressäni istunut mies alkoi jutella minulle. Kyseli tatuonneistani, kun halusi itsekin, mutta juttelimme sitten hänen maalamisharrastuksestaan ja minun valokuvaamisestani. Hän oli oikein mukava, eikä yhtään liian tunkeilevan oloinen. Juuri tämmöisistä kohtaamisista pidän. Pääteasemalla sitten otin hänen puhelinnumeronsa (hän korjaa päätyökseen autoja, joten jos saan On pian pihalle, niin minulla on edes yksi yhteys auton suhteen) ja ihan kättelimme. Lisää tämmöisiä tapaamisia. Olen kyllä tavannut kombeissa ihmisiä muutenkin, kuten Brighton, josta olen kauan aikaa sitten puhunut. (Taitaa olla tuossa minun henkilöt-sivussa esiteltynäkin.)
Kävelin Kamfinsan kombeille yrittäen samalla katsella, jos Dani sattuisi olemaan siellä, mutta ei häntä näkynyt. Pääsin hyppäämään suoraan kombiin ja toiseksi viimeiselle vapaalle paikalle ja pian viereeni tuli vielä nainen vadin ja pienten ostosten kanssa. Otin vadin sitten omaan syliini, että konnari mahtui kyytiin myös. Ahdasta oli ja istuimme taas limittäin ja lomittain, mutta siihen olen tottunut. Lähdettyämme kaupungista minua alkoi itkettää, ilmeisesti nyt tästä lääke- ja labrastressistä, jonka tuo uuden lääkkeen aloittaminen nyt vaatii. En nähnyt juuri mitään ulos, koska istuin keskellä ja konnari nojasi edessäni kuskin penkkiin.
Eipä siinä mitään, ahtaus alkoi helpottaa muutamaa pysäkkiä ennen omaani ja näin paremmin, koska oma pysäkkini olisi vastassa. Sanoin konnarille pysäkin nimen Wingate (eli katu, joka siitä lähtee) ja pian olin taas ulkoilmassa ja kävelemässä kohti kotia. Tästä on pidempi matka kuin siltä lähtöpysäkiltäni, mutta käytän mieluiten niitä kombeja, koska tiedän mistä ne lähtevät, ne lähtevät samalta puolen kaupunkia plus jälleen se hinta, että ne ovat vain 50 senttiä. Pieni kävely ei haittaa.
Pian viereeni pysähtyi kuorma-auto ja sitä ajoikin eräs tuttuni, jonka tunnen pitkältä ajalta, häntä olen nähnyt yleensä asuessani toisella puolen Kamfinsaa. Vaihdoimme pikaisesti kuulumiset ennenkuin hän jatkoi matkaa. Taas tuli hyvä fiilis siitä, että joku TUTTU tuli vastaan. Se tuntuu hyvältä siksi, että tunnen, että olen osa tätä paikkaa ja minut on otettu sisään ja minä tunnen ihmisiä.
Tässä kuvia kävelymatkalta. Aurinko oli jo kauniisti laskemassa. Viimeinen kuva on kotipihasta, sielläkin on vastassa joulutähti. (Niitä on itseasiassa useampikin puska, mutta tämä ottaa minut vastaan, kun avaan portin.
Kotiintultuani tervehdin kissaa, kävin pesulla ja raportoin lääkärikäynnistä eteenpäin, että näin meni. Latasin kuvat koneelle ja pienensin ne, lisäsin Facebookiin ja laitoin vihdoin perunoita ruokaöljyyn porisemaan. Miestä ei ylläri ylläri näy, huomenna on Africa Day eli vapaapäivä eli pitkä viikonloppu edessä. Minun pitää huomenna mennä kuitenkin apteekkiin, harmittaa vain, etten saa postejani postista. Koko posti on ollut remontissa jo pitkään ja lokeroni ei ole vielä toiminnassa ulkona, joten joudun kysymään postini sisältä. Ja huomenna posti ei siis ole auki. Labrojen hintaa pitäisi selvittää ja sitten mennä sinne labroihin eli taas kaupunkiin. Onneksi kombeihin on rahaa kuitenkin. Ja sitten kahden viikon päästä pitäisi mennä taas sinne psykiatrille eli taas sama show sen 20 dollarin käteisen metsästyksessä plus sitten tarvii taas bussirahaakin. Vähän siis stressiä tässä. Vaikka siis kaupungilla oleminen, käveleminen siellä ja täällä kotimaisemissa, kombeilla kulkeminen jne ei ole mitenkään ahdistavaa tai stressaavaa, vain se oma sisäinen paha olo tekee kaiken niin vaikeaksi.
Laitan tähän vielä päivitykseni Facebookista, siinä on tiivistetysti tämä päivä.
Olen taas automaattiohjauksella kulkenut kaupungissa, käyttänyt neljää bussia, nähnyt psykiatria (joka oli mukava intialainen nainen), saanut vähän lisästressiä sen kautta, mutta jos se auttais sitten muuten, ikävöinyt ihmistä joka on hiljaa, yrittänyt nähdä toista ilman onnea, jutellut mukavan vieressäistujan kanssa, nauranut kombikuskin kanssa jalat tielle sammuneelle nuorelle miehelle (olisin käyny raahamassa sen edes puskan puolelle, ellen olis ollu siinä kombissa), todennut, että ei se ruuhka-aika kaupungissa niin paha ollut ainakaan tänään, itkenyt hiukan sekä lähtiessä, psykiatrilla, että viimeisessä kombissa, vaihtanut tervehdyksiä ohiajaneen tutun kanssa, ottanut muutamia valokuvia mm. banaaneista ja joulutähdistä, päässyt kotiin, tervehtinyt kissaa, käynyt pesulla ja nyt on hartiat ja pää kipeänä. (Ne oli jo ennen reissua, että en onneksi siitä niitä jumiin saanut eli en sentään jännitä kaupungissa kävelyä tai muutenkaan julkisella paikalla oloa. Jotain edes.)
