Eilinen oli paha

Pari päivää oli jo vellonut paha olo ja tuntui todella vaikealta. Olen kyllä koittanut elää, mutta vaikeaa, kun sisuksissa kalvaa ja mikään ei tunnu hyvältä.

Eilen kävin apteekissa. Ostin ison satsin lääkkeitä. Vedin överit kotona. Aloitin lukemaan jotain peiton alla ja nukahdin hetkeksi. Sitten sain aikaiseksi vesiasiat, vettä ei ollut aiemmin tullut, tankki oli tyhjä. Täytin ensin vesiastiat ja mietin siinä altailla, että näin kai normaalit ihmiset tuntee. Että he eivät pelkää. Tiskasin. Olin ostanut mieheltä salaa pyykinpesuainetta, joten pesin pyykkinikin, vaikka se peukalon haavan takia oli vähän haasteellista. Ne olivat yön narulla, aamulla vielä vähän kosteita, mutta alkoi ropsia, joten otin sisään.

Mutta ilta! Voi jestas olin sekaisin. Odotin tietysti, että mies tulee kotiin, kun on arki-ilta. Klo oli varttia vaille yhdeksän ja olin varma, että ei tule ja en saa ruokaa. Mulla oli aivan kamala nälkä, eikä mitään kykyä ruoanlaittoon. Ei olisi edes ollut mitään muuta kuin soijapaloja. Oksetti. Yritin syödä litsejä, mutta en pystynyt. Lukitsin oven yhdeksän jälkeen. Viilsin. Parikin kertaa. Olisin halunnut syvempää ja pahempaa, sen kivun ulos, joka oli sisälläni. Se valtava nälkä, suorastaan himo ruokaa kohtaan. Yritin hyväksyä sen, että tänään en söisi, ei olisi ruokaa minulle. Ehkä huomenna sitten.

Mutta sitten vartin yli yhdeksän ovella kävi kolinaa ja mies oli siellä. Ja minä ihan sekaisin. Näytin hänelle viiltoni ja hän kysyi miksi. Sanoin, että kun luulin, että hän ei tule ja minulla on nälkä. Tuli ilman ruokaa kuitenkin, ilman mitään. KAIKKI on lopussa, ruokaöljy, riisi, pasta. Maissijauhoa on eli sadzaa kyllä saamme, mutta sitä en rupea yksin itselleni tekemään. Makasin mutkalla peiton alla taustalla leffa, jota en ollut kyennyt seuraamaan ollenkaan. Sanoin, että on paha olo, kun mies tulee aina ilman mitään, myöhässä, eikä voi totella sitä, että portti menee yleensä yhdeksältä kiinni. Joskus vahtikoira on irti jo ennen sitä. Hän sai sen käännettyä niin, ettei hänen pitäisi tulla ollenkaan. En tainnut kyllä ihan niin sanoa.

Mies tuossa hetken istuskeli ja mietti, meni sitten laittamaan ruokaa. Viimeiset soijapalat margariinilla paistettuna. Chiliä ja tomaattia mukaan. Olisin toivonut kaalia myös, mutta olin niin sekaisin, etten halunnut kommunikoidakaan juurikaan, enkä sitä hänelle sanonut. Hän olisi pistänyt mut leikkamaan kuitenkin ja en halunnut, todellakaan. Sadzaa. Yritin syödä. Ruoka oli ihan hyvää, siinä ei mitään, muttakun oli huono olo vissiin niistä övereistä. En saanut paljon syötyä ja sadzaa meni paljon hukkaan. En tykkää jälkilämmitetystä sadzasta. Soijaakin jäi, sitä kai tänään syömme ja lisäämme sen kaalin. Kissakin kaatoi osan likoamassa olleista soijista maahan, joten nyt ei sitten kai ole. (Tai on, kerron kohta.) Sain hoidettua keittiön kuntoon jotenkuten ja kaaduin (eri) peiton alle. Hän ei ole aviomieheni, joten en jaa peittoa.

Aamulla heräsin taas ennen viittä juuri kun alkoi tulla valoisaa ja menin kylppärin kautta hakemaan vettä ja hoitamaan tiskit. Lakaisin. Mieskin alkoi herätä (se oli tarkoituksenikin). Saan hoitaa hommat aamulla rauhassa, kun naapurit vielä nukkuvat ja mun ei tarvi stressata ihmisisistä.

Kävin pesulla yhdessä hänen kanssaan, kun oli lämmittänyt vettä. Olin lähdössä kaupunkiin, tai vanhalle postille sulkemaan lokeroa. Ei huvittanut, muttakun olin kerran sopinut myös uuden ystävän kanssa näkemisestä, niin ajattelin hoitaa sen samalla.

Pääsin kombiin samantien ja matka meni haaveillessa jotain. Harmitti, kun en tuntenut iloa matkasta. Jouduin kävelemään pääkadulta 4th Streetin bussiasemalle. Muutama huutelu bussiasemalla, mutta en reagoinut. Bussi lähtee sieltä perältä, joten joutuu kävelemään läpi aseman. Olen kyllä toisaalta tottunut siihen, vaikka se jurppiikin välillä. Bussi tuli täyteen aika pian ja lähdimme matkaan.

Matka ei ollut pitkä ja olin tarkoituksella jäänyt kombin etuosaan. Tutut maisemat täyttivät aistit, tämä kauppa, tämä huoltoasema, nämä ihmiset tässä myymässä, se posti.

Lokerossa oli 2 kirjettä ja 2 korttia, kirjeet synttäreitäni varten. Olin heinäkuussa jo pitkään asunut muualla, joten ihmettelin, mutta ei se mitään, kyllä ne nyt perille tulivat. Lokeron sulkemisesta piti kirjoittaa kirje ja jätin sen avaimineen mukavalle postileidilleni. Avainpanttikuitti oli kadonnut jonnekin, mutta hän lupasi sen minulle etsiä ja liittää numeron kirjeeseen. Toivottavasti saan nyt pantin takaisin, se oli aika lailla, oliko pari kymppiä. Harmittaa jättää kiva posti taakseen, mutta elämä menee eteenpäin, ja se siitä. 

Postista menin Spariin ostamaan jotain syötävää. 

Päädyin kanasienipiirakkaan ja tulipa ostettua dödö ja kynsilakanpoistoainekin, kun oli aiemmin unohtunut. Ja spaghettia. Se sentään meni nätisti laukkuuni eikä paljon painanut. Söin piirasta kävellessäni kombeille kohti kaupunkia ja siellä olikin jo yksi valmiina kalastelemassa asiakkaita. Hyppäsin kyytiin.

Takaisin 4th Streetille ja inhoamaani Road Portin kulmaan. (Road Port on pitkän matkan bussien terminaali)

Menin Ropan toimistolle odottelemaan, että Octavia tulisi kaupunkiin. Hän sanoi olevansa siellä noin 11 maissa ja tapaisimme Jameson-hotellilla. Se on vastakkaisella puolella keskustaa, mutta minulla oli vielä hieman aikaa. Päädyin haastattelemaan Ropaa ja äitini ikäistä Mr. Dengaa haastatteluprojektiani varten. Ropan osalta tietysti tiesinkin jo aika paljon.  

Oli jatkettava matkaa toiselle puolelle kaupunkia.

Ja tietysti jouduin odottelemaan kuitenkin kahteentoista asti. Hän kuitenkin laittoi viestiä, että tulossa, kombien takia myöhässä. Eli odottelin. Kävin odotellessani tsekkaamassa olisiko Dani ollut paikalla, mutta ei ollut. 

Octavian vihdoin saavuttua lähdimme kävelemään kohti Rainbow Towersia. Tarkoituksenamme oli tsekata paikan uima-allas ja sen hinnat jouluaikaan. 

(Ei enää Mugabe)

Rainbow Towers on upea, joten kuvat puhukoon puolestaan.

Löhöilimme altaan tuoleilla, oli hiljaista, eikä siis mitään maksua tarvinut maksaa siellä olemisesta. Uimisesta varmaan sitten olisi jo pitänytkin. Kukaan ei meitä kuitenkaan hätistellyt ja oli rentouttavaa olla altaa lähettyvillä. Sain myös puhelimeeni viestin, että minut on hyväksytty etätyöhön ja valmennukseni olisi sovittuna aikana. Kerron tästä myöhemmin lisää.

Kiertelimme vielä hetken hotellilla/konferenssikeskuksella ennenkuin jatkoimme matkaa. Halusin jo lähteä kohti Kamfinsaa, että ehtisin tarkistaa postilokeroni, todellinen syy oli kuitenkin ahdistukseni. Ahdisti vähän, mutta en halunnut sitä myöntää. 

Kävelimme kohti Park Streetiä downtownin puolella. Octavia osti minulle jäätelönkin.

Kombimatka sujui as usual, olin hyvin perillä Kamfinsassa ja siellä oli Oxx ja poikansa Tapu. Tapu alkaa tulla murrosikään, eikä ole enää mikään pikkupoika. Vaihdoimme muutaman sanan, annoin takin Oxxille (se on minun, mutta hän käyttää sitä, joten tyynesti otin sen itselleni aamulla kun ropsi vähän vettä) ja tsekkasin lokeron, joka näytti tyhjää. Ei se mitään. Kauppaan ostamaan salaruokaa. Minulle oli äidin laittamasta rahasta jäänyt vielä syrjään jonkun verran, joten ostin riisiä, nuudeleita ja pienen pullon ruokaöljyä. 

Kaupasta kävelin eläinlääkärille. Kombissa huomasin, että veljeni laittama lahjaraha kissan steriloimiseksi oli tullut, joten kävin varaamassa ajan ja sainkin sen jo huomiselle. Nyt pitäisi muistaa ottaa vesi ja ruoka pois puolenyön maissa (tai jos ennen sitä menen nukkumaan, niin sitten silloin). Kissa saa kuljetuksen avoimessa laatikossa valjaidensa kera. Sovin jo  BaNyashan kanssa, että hän tulee meidät aamulla klo 7.30 hakemaan.

Kävin pesulla, piilotin ostamani ruoat viikonloppua ajatellen ja siirsin kuvat kamerasta koneelle. Ja nyt näköjään sain kirjoitettua pitkän tarinan päivästäni ja hieman eilisestäkin. Sataa aika kovaa, kissakin siirtyi ikkunalta pöydälle. Aiemmin taisteli ikkunan kanssa, että jos vaikka pääsis änkeämään ulos, mutta nyt ei anna periksi. Ehkä tuo mouruaminen ja ikkunasta änkeäminen loppuu pallien poiston myötä. Ukkonen? En tiedä, joku siellä paukahteli. 

Siirryn kuvieni kera instagramiin, joten hyvää yötä täältä. Tänään ei otettu kuin hieman kodeiiniövereitä, mieli teki vetää samanlaiset kuin eilen, vaikka eihän siitä hyvä fiilis tullut. Mutta olisi nyt koitettava vaan pysyä siinä määrätyssä annoksessa. Ainiin kissalta piti napata punkki. Uhh. Lensi pihalle se tyyppi. Toivottavasti sain sen hyvin pois, en ole aiemmin eläimeltä punkkia poistanut. Pitää kysyä huomenna eläinlääkäriltä ohjeita. Muttakun tuo pistää niin kovasti vastaankin kaikkea. Mutta on se mun lapsi. 

Vanhat blogit

https://zuvarabuda.vuodatus.net/

https://zuvarabudafinzim.wordpress.com/

http://taurachido.blogspot.com/

19.3.2013

Mustetta peukaloon.

Posted on March 20, 2013 by chidomkz

Standard

Eilen meillä soi herätyskello kukkojen kieunnan kanssa yhtä aikaa eli viideltä. Kuudelta olimme jo kävelemässä bussipysäkille ja ennen seitsemää oikeustalon edessä. Hyvissä ajoin siis, sillä itse tilaisuus alkoi 7.30. Pian paikalle saapuivat myös tarvitsemamme todistajat eli Oxxin isä ja sisko. Emme suinkaan olleet ainoita, vaan pöytien ääreen oli kerääntynyt kymmenisen muutakin paria todistajineen.

Veimme henkilöllisyystodistuksemme toimistohuoneeseen, josta saimme nipun papereita, jotka olimme toimittaneet aiemmin, sekä todistuksen, jonka pian allekirjoittaisimme kahtena kappaleena. (Oxx sai noottia, ettei hänellä ollut kravattia eikä puvuntakkia, mutta sai onneksi isältään lainaan. Itselläni piti olla olkapäät peitettynä.)

Eturivin pöytien ääreen mahtui kerrallaan 3 paria ja pian meidät kutsuttiinkin sinne. Vihkijä kysyi ymmärrämmekö laillisen avioliiton merkityksen. Tämän jälkeen Oxx vannoi valansa toistaen sanat vihkijän perässä oikea käsi kohotettuna. Sormeeni pujotettiin sormus. Sitten oli minun vuoroni toistaa sama vala ja pujotella sormus. “Julistan teidät mieheksi ja vaimoksi. Voitte suudella morsianta.” Vihkijä allekirjoitti todistuksemme ja palasimme takariviin.

Tilaisuus ei ollut vielä ohitse, sillä pian meidät pyydettiin uudestaan eturiviin ja tällä kertaa oli meidän ja todistajiemme vuoro allekirjoittaa todistukset. Meiltä otettiin myös sormenjäljet. “Congratulations Mr. and Mrs. Makaza.” Toinen todistus tuli meille, toinen menisi rekisteröitäväksi.

Kuvia otettiin, mutta emme ole vielä saaneet niitä. Oxx ehti kuitenkin napata omalla kameralla kuvan minusta ja siskostaan sekä isästään.

Olen nyt appiukolleni anoppi, sillä hänen vaimonsa on kuollut, ja poikansa vaimona olen perheen äiti. Sekavaa? Tilanne toki muuttuisi, jos hän menee vielä naimisiin. (Kuulemma ei ole aikomuksia.) Minulla on oikeus ja velvollisuus puuttua ongelmatilanteisiin perheessä ja siskojen on kuunneltava minua. Olen valmis ottamaan tämän vastuun.

Great Zimbabwe ja Zaoga

Miksi tämä on nyt aina niin tahmeaa. Otin eilen sen tarvittavan lääkkeen, jota en siis enää edes haluaisi ja meinasin sammua syödessäni lohkoperunoita. Ensin en meinannut edes kokata, mutta sitten aloitin ja meinasin nukahtaa. Ja nyt en sitten pysty fyysisesti taaskaan kirjoittamaan (nautin siitä eilen niin paljon, että teksti kulki sujuvasti. Ja nyt yhden tabletin jälkeen ei taaskaan. Pienestä on kiinni. Afgh) Olen ollut tien päällä. Olin mukavan herrasmies Delightin kanssa Masvingossa ja Great Zimbabwella.

Heräsin taas neljältä ja sain kai lisääkin unta. Mutta olo oli ahi. Olin lämpimgässä peiton alla, mutta oli kylmä ja en halunnut edes lähteä, vaikka halusinkin. Odotin jotain viestiä, että ollaanhaan ja jne. No, sitten lopulta itse laitoin viestin ja joo ollaan menossa. No eikun ylös ja ulos. Jouduin kieltäytymään parista kombista, kun ne olivat menossa väärään paikkaan, mutta kolmas kerta toden sanoi ja änkeydyin sillipurkkiin. Myöhemmin sain siirron etupenkille, kun joku siitä lähti pois.

Perillä istuin odottamaan ja odotin ehkä kolme varttia, kirjoitinkin. Yllätyin, kun hän tuli autosta uloskin, kun en  huomannut hänen siihen ajaneen. Hieno auto ja olin iloinen hypätessäni etupenkille. Hän oli muistanut tuoda mulle kirjat Zimbabwen historiasta, kun olin edellisellä tapaamiskerralla siitä puhunut.

Hölisin ja hölisin, sitä se on kun ei ole ketään yleensä kelle puhua. Häntä ei kuulemma haitannut.Mutta puhuin sellaisiakin, mitä ei kannattaisi. Hölisin silti. Noh, me olemme ystäväpohjalla liikkeellä, joten ehkä ystävälle voi sitten paljastaa kaikenlaista, kuten käsirautoja Africa Unity Squarella ym. Heh.

Matkaan meni pajon pidempään, kun hän sanoi ja niin arvasinkin, en vain viitsinyt kommentoida. Olimme siellä kolmelta ja oli tehtävä vain 30 minuutin pikavisiitti. Menimme siis vain raunioille.

Kotimatka sujui rivakasti, eikä edes hirvittänyt näillä teillä. Hän oli hyvä kuski, joten luotin hänen ajamiseensa. Mutta sain silti kuolemanhalu- ja ahdistuskohtauksia. Onneksi ne meni sitten aika pian ohitsekin. 

Olin kotona kasin maissa illalla ja kissa livahti ulos, kun avasin oven. Oli pimeä, joten en sitä nähnyt. Paniikki iski, kun koti oli tyhjä ja kissaa ei näkynyt missään. Pengoin kaikki kolot eikä mitään. Sitten lähdin lampun kanssa ulos. Ja se löytyi nurkan takaa! Jee. Tuli jopa kutsusta luokse ja tulimme sisään.

Mitään muuta en sinä päivänä enää jaksanut. Menin pian nukkumaan, en edes uskonut Oxxin tulevan kotiin. Ja nyt hän on ollut pois kotoa jo 4 yötä. TAAS. Joulukuussa 3 yötä kotona ja mikäs päivä tänään onkaan?! Niin.

EIlen olin sitten kirkossa kuvaamassa Ropan valmistujaisia. Samat fiilikset aamulla, mutta oli kiva nähdä häntä ja Malcomia. Kirkossa oli suoraan sanottuna tylsää, en jaksa kuunnella puheita, joita huudetaan ja jotka venyy ja venyy.(Ja ne on shonaksi, joten jos en keskity ne menee ihan ohi, nyt oli helppoa puhetta, paljon sanoja, joita jo  tiesin.)  En jaksa laulaa ja tanssia lauluja, joita en yleensä ymmärrä. Kuvasin pari huonoa kuvaa reissusta ja istuin ahdistuneena penkissä. Mulla oli aivan valtava ikävä Assania, olisin halunnut vain olla lähellä häntä, pitää karheasta kädestä kiinni ja nojata selkään. Siitä kirjoitiin päiväkirjaan pitkän tarinan. Olimme vaihtaneet viestejä perjantaina ja hän toivoi yötä kanssani, as usual. Mä toivon seuraa ja aikuista juttuseuraa, nojailuseuraa. En tiedä kohtaako nää nyt koskaan.

Anyway. kirkko meni, ulkona kuvasin vielä vähän, sain kuunnella puhetta kuinka Jumala parantaa kaiken ja usko siihen ja lue raamatusta se ja se ja mulla oli vaikeeta silloin, mutta usko auttoi jne. No onnea joo sulle vaan, mä en ole sitä onnea saanut kokea. Teki mieli sanoa vastaan niin moneen asiaan, mutta kuuntelin vain. Tai vissiin "kuuntelin" koska en muista enää enempää.

Kävelimme kombeille, sain omani aika pian ja sain kuunnella taas hölinää joltain, josta on kivaa, kun valkoinen kulkee siellä ghetossa ja käyttää kombeja. Noh, just kävin siellä lääkärissäkin. No, sain sentään etupenkkipaikan ja oli kiva katsella maisemia, vaikka ne tuttuja olikin. Vain olla ja katsella. Rakastaa sitä mitä näkee. Siitä ei tarvitse edes pitää kiinni, sillä rakastan aina, kun olen jossain, matkustan, liikun. Rakastan nyt sitäkin mitä näen ikkunasta,vaikka se on vain sementtiaitaa, kattoja, vähän nurmikkoa jos tunkee itseään enemmän ikkunallle. 

Tätä Zimbabwe-rakkautta yritin saada kiinni Delightin kanssa myös ja en vieläkään tiedä, että mikä ihme tässä maassa on, joka pistää rakastamaan niin paljon. Hänkin on asunut muualla ja tietää mitä se on, mutta haluaa asua täällä. Siksi haluan nyt tämän henkilökohtaisen sotkun järjestykseen, että pääsen elämään!

Sain idean (minulle annettiin, mutta olin sitä itsekin pohtinyt jo aiemmin) haastatella ihmisiä ja kirjoittaa heidän tarinansa. Aion nyt yrittää sitä Delightin kohdalla. Haastattelin häntä, mutta hän haluaa pysyä nimettömänä, joten tarinassa ei sitä näy. Mutta mä tiedän jo keitä seuraavaksi haastattelen.

Ehkä koitan saada siitä haastattelusta nyt jotain irti nyt, jos sen vaikka voisi julkaista haastattelublogissa, jonka aion kasata.