Päiväkirjasta.

23.7.2016

Sain suudelman. Mut Assanilta. Nyt tärisen. <3

(Aamulla) Nyt ehkä pystyy kirjoittamaan. Se oli laittanut mulle viestiä jo aiemmin, mut en huomannu. Sit jostain syystä halusin viedä biot kun se oli autonsa luona ja se siirtyi mun perässä varjoon ja kun tulin takas, niin tiesin heti miks. Otin kädestä kiinni ja pussailtiin. Myöhemmin se tuli vielä sisällekin!

26.7.2016

Tuli paketteja tänään. Ja olo on muutenkin parempi. Pussailu Assanin kanssa nosti paljon tunteita pintaan, aamulla kroppa huusi, että älä mene. Se tuli ihan ääneenkin. Hups. Muttakun. Haluisin vaan maata jossain lähekkäin, pussailla, kuiskailla ja... niin. Oli niin paljon asiaa siinä lyhyessä hetkessä lauantaina. Joka taisi kunnolla alkaa synttärinä, kun silitin sen selkää salaa. Hih. Mutta on tässä ollut muutakin. Katseita, sanoja. Tekoja. "Mun on ollut helpompi olla, kun tiedän, et oot siinä seinä takana." " Tiedän." "Et ikinä lähde mun sydämestä, vaikka mitä tulis." "Asiat kyllä järjestyy." "Mulla on kylmät kädet." "Ei ole, eikä se haittaa." Olis vaan pitänyt pistää ne paidan alle. "Mä haluan pussata sua." "Jätä ovi auki, haluan pussata enemmän." Ei vain se, mitä ulkona, kun tuli varjoon. Tiesin heti mitä tulee, käsi käteen ja huulet huulille. "Mulla on ollut sua ikävä. Olet niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana." "Tiedän." Ja pussausta. Huulien puremista.

Tuo kaikki herätti mut jostain rakastamiskoomasta. Että on ne hyvätkin tunteet, ei vain vieno ikävä. Että ne ei vaan meidän väliltä katoa, vaikka mikä olisi. Ei ole tarvetta olla mustasukkainen kellekään, meillä on oma juttumme ja se ei katoa. Voisipa karata yhdessä jonnekin. Juoda, pelata, halata, pussailla, pitää kädestä ja sitäkin, jos vain suoja. Muttta sen se kyllä tietää. Ja tietää, että mä tiedän.

Sitten on Dani. Puhuin puhelimessa tänään. (Vai oliko se Charlie, sama se..) ja nyt rukoilen, että huomenna nähtäis. Tai pian ylipäänsä. Ainakin jäi hyvä fiilis, olin hyvällä tuulella, voin sanoa, että voin hyvin jne. Dani ja tähtitaivas. Sitä on ikävä. Siitä on niin kauan. Puoli vuotta jo. Se ei kuitenkaan ole missään täysin hukassa. Kuten ei Assaninkaan kanssa. Sen tunteen tapoin vuosiksi, ei nähty kuin tosi satunnaisesti, kunnes helmikuussa viime vuonna tunnustin, että on ollut ikävä. Ja maaliskuussa karattiin.

Se ei vaan lähde mun sydämestä. Sanoinkin sen. Ei se ois halannut noin, jos se ei olis myös. Ei se ois halannut silloin aikoinaan. Ei se ois. Ei kaikkien edessä. Jotenkin vain tuntuu, että me ymmärretään toisiamme. Että on joku asia mikä yhdistää, miksi on se ymmärrys.

1.8.2016

Hautajaisreissu oli ihana. Tyyppi oli ihana. Pyysi mut paikalle apuun vaimonsa sijaan. (Njoo, mut on helpompi löytää, heh.) Autoin takin pois, käärin hihat. ("Meidän on mentävä yhdessä ulos." "Tiedän." ) Muutenkin se oli mukava ne kerrat, kun oltiin läheisyydessä. Takataskussa muka rahaa, vaikkei oikeesti ollukaan. Heh. Kunhan halus, et kopeloin.

5.8.2016 toimistolla

On aika typerä olo. Oon rauhoittunut Assanin suhteen, vaikka luulin, että oltiin jopa jääty kiinni. Mutta joo. Yks ääliö saa nyt pysyä poissa. Parempi näin. Uhh.

15.8.2016

Ai jestas oon nyt niin totaalisen VÄSYNYT. Ihmiset väsyttää. Ne katoilee, ne hiljenee, jäljelle jää vaan wtf again?! En jaksais tuota naapuriakaan. Haluaisin jaksaa juosta. Tai siis lähteä sinne juoksemaan. Kyllä juoksu itse sitten sujuu. En vain kestä tätä turvonnutta olemusta. Äh no kuitenkin on Assania ikävä. Vois vaan käpertyä kylkeen ja tuntea hengitys. Se riittää.

Mulla on kortteja ja merkkejä, mutta väsymys myös. En halua nukkumaan, ettei heräys tulis niin pian. Nukkuessa aika katoaa. Vapaapäivä eri asia. Vasta to. Ja su kirkkoon aaaargh. Liikaa liikaa liikaa. Mutta pakko. Uutisia, joita en halua kuulla, mutta en voi kieltääkään. Ärh. Ne satuttaa aina ja joka tapauksessa. Koska ikä ja toivottomuus. Vuodet vain vierii ja tyhjää.

16.8.2016

Sain yhden hetken Assanin kanssa aamulla. Olin menossa kombeille, mutta aattelin tervehtiä poikia. Assan siirtyi sivuun, halusi jutella ihan rauhassa. Autosta. Ja sanoin, että en vain _voi_"huomata" häntä. Se kyllä tajuaa sen. Äh. Toivottavasti auttaisi auton kanssa nyt. Muuten olen taas hermoraunioina. Tiiän, että mulle se haluaa hyvää, kun se yhteys, mutta mutta. Soitinkin. Se kysyi myös mitä vaimonsa oli tekemässä niillä kaikilla kasseilla. Ei kertonut menevänsä hautajaisiin. Ymmärrän kyllä molempia puolia, mutta tilanne taitaa olla lopullisesti lukossa.

En mä siitä Assanista enempää halua. Jos vain saa seuraa joskus. Juttelua. Tai vaan olemista. Ja sen kainalopaikan.

(Hetki) Haluaisin taas kuulla äänensä. Mutta en kehtaa soittaa. Vaikka ihan pätevä syykin olisi. "En lakkaa rakastamasta". No en. Kai se näin menee, onhan tätä jo nähty.

Ääh, jauhan samaa vain. Mutta tylsyys. Ja väsymyskin kai. En jaksa ihmisiä nyt. Illan hiljaisuus ok.

Vaille viis. Kotiinlähtö vähän stressaa. As usual. Mutta kyllä tää tästä. Väritin. Ikävöin. Aamulla unessakin katsottiin toisiamme silmiin. Tietysti. Äh, turhauttavaakin joskus. Viime kuusta ei nyt ole niin kamalan kauaa vielä. Mutta sitä ennen oli niin tunteetonta. Se herätti taas. Vaikka olihan se ope-keikka, mutta olin niin pumpulissa, ettei se oikein tuntunut miltään. Joku vain otti. En ees muista veikö se mut kotiin. En muista menneeni kombeillakaan. Olin tosiaan pumpulissa. Sitten pidin jalkaani yhden selkää vasten ja se tuli ja pussasi mut taas auki. Lukko aukesi niin, että napsahti ja jännitykset purkaantui tärisemällä. Jestas, että tärisin. Se oli... vaan niin hyvää, niin kaivattua, niin tarpeen. Mutta tuntuu, ettei ikinä saa tarpeeksi sitä herkkua.

17.8.2017

Iltahan kolahti aika lailla nappiin. Edellisestä aikaa yli 5 vuotta! Yksi mutta. Jep. Mutta tunnen vieläkin eilisen. Se oli humalassa, mutta ei pahasti. Polteltiin jne. Oli ihana rentoa, juteltiin ja se puri mua. Jäi hyvä fiilis, ei sitä tärinää. Vaikka syytä olis voinut olla. 4 miestä maannut mun sängyssä. Hehe. Meinas unohtua se yksi seikkailija. Tämä eilinen se rakkain. (Toivottavasti en saa sitä flunssaa.)

4.9.2016

Muutettiin pois. Oxxin perheen isä lähetti ihan sekopäisen viestin, niillä ei oo oikein nyt asiat hallussa. Jos ne ei pysty mua suojelemaan, niin kuka muu kuin mä itse sitten? Ja kuka se oli, joka asui vuosia myös tyttöystävän luona ja koko perhe tiesi? Eiköhän se sopimus ollut sitten siinä jo. Varsinaista kyllä. Jos mä olisin Assania seurannut, niin mikä ajatus noilla oli siitä, että mä muutin vaimonsa kanssa? Logiikka ohoi! Voi herranjestas! Tätä avioliittoa ei rikkonut kukaan muu kuin Oxx ja tyttöystävänsä. Joista jälkimmäinen tappoi vauvan. Hienoa perhe. Luuleeko ne sitten kiristämällä tai uhkailemalla saavansa mut pysymään? Jooei! En mä halunnu, että tää tilanne päätyy tähän, en, mutta eipä multa kysytty mitään, kun mies hyppäs vieraissa, talossa, joka rakennettiin mun rahoilla. Ja josta jäi kiinni jo 2½ vuotta sitten. Vai 3. Alle vuosi avioliitosta kuitenkin. En aio kuunnella nonsense aiheesta yhtään. Ja muuta ei voi todistaa, lol. Onneks edes joskus varovaisuus on valittia. Ja et sitä vois käyttääkin.

Nyt oon ihan superväsynyt kahden lyhyen yön jälkeen, mutta uni ei tule, kun ajatukset kiertää kehää. Selkään sattuu, lihakset jumittaa, generaattorit pauhaa, eikä lukemisesta tule mitään, kun ne ajatukset laukkaa.

Nyt just on ihan sama mitä yksikään muu ajattelee. Mä suojelen itseäni, ei sitä tee kukaan muukaan. Olo on siis sen puoleen nyt ihan ok, mutta joku levottomuus kalvaa. Joku jota en ymmärrä. Enkä voi ahdistusvihkoonkaan kirjoittaa, kun ei kai tämä ahdistustakaan ole.

Assan. Loukkashan sen reaktio, mutta muuten nyt on ihan sama. Tai siis. Ei ole ja on. Aikaa on. Ja, ei se katoa. Ei henkisesti, vaikka yrittäis.

(hetko) Tolla on jo miesvieras. Hohhoijaa. Mä haluaisin vessaan, vanhassa olisin jo mennyt ja takas pedissä. Nyt en. Miesvieras ei siis sinänsä haittaa, mutta... Oliko se se, joka tööttäs. Se sai mut hermoksi ensin. Mietin onko mulla nyt mitään mitä käyttää vessana, kun ärsyti. Taas tätä siis. Pakko keksiä jotain...

5.9.2016

Tänään on sen (Assanin) synttärit. Musta tuntuu yhä pahalta, vaikka tämä onkin nyt turvallisempi vaihtoehto. Ahdistaa silti jokin.

Hyvää syntymäpäivää silti! Sinun kipusi on minun kipuni, en voi sille mitään. Siksi kai sattuu. Siksikö myös ahdistus? Sitäkö se on? Siksikö sattuu? Ei se miten hän huitaisi sivuun, vaan se kipu joka siitä huitaisusta leimahti kohti. Se poltti. Ehkä ymmärsin reaktioni väärin. Mutta onko sillä merkitystä? Kun jotenkin vain siellä on se jokin. En tiedä tunteeko hän, mutta mä tunnen. Sillä ei ole väliä. Tuulee. Ovet ja portti paukkuu. Koirat hermoilee. Roskat ja lehdet pyörii pihassa.

Tästä mustasta hameesta tulee mieleen uimareissu ja solttupoika. Nyt se taas kaipailee, mutta en osaa suhtautua. Näppärästi myöskin koittaen sivuuttaa Assanin kivun haikailen Dania. Nyt se vois tulla. Ei tarvis maksaa mistään mitään.

En saanut flunssaa siitä yöstä. Toivottavasti en muutakaan. Huuh.

Kramppeja. Vuodan. 1% halusi uskoa siihen, että Assan onnistuisi. Onneksi se 99% ei, niin ei sitten tullut juuri petyttyäkään. Vain todettua asian laita.