Alku ja se ihminen.

ALKU

Saavuin maahan lauantaina, lähdettyäni suoraan töistä perjantaina. Koska aikaa oli vain viikko, minut vedettiin mukaan toimintaan samantien. Se mitä tein ja missä, sillä ei ole nyt merkitystä. Tarina kertoo ihmisestä, joka tuli elämääni kolmantena päivänä tässä maassa.

Tapasimme ensimmäistä kertaa isossa tyhjässä varastohallissa, jonka katto vuoti pahasti rankan sadekuuron aikana. Lajittelimme parin muun kanssa kontissa saapuneita hyväntekeväisyysvaatteita, minut oli itseasiassa jätetty parin paikallisen (valkoisen) nuoren kanssa hommaa tekemään, kun muut lähtivät muihin hommiin. Häntä oli pyydetty tuomaan minulle lounasta. Enkä tiennyt hänestä kuin nimen.

Sateen loputtua sisään tuli rastamies ja tarjosi minulle omenoita. En ottanut, kuvittelin, että hän oli vain kadulta tullut sisään ja halusi myydä minulle hedelmiä. Enhän minä tiennyt kuka hän oli. Mutta sen muistan, että jotain liikahti. Ne silmät (vihreät!), se hymy. Se outo yhteys, joka silloin aukesi.

Pakkasimme hänen käytössään olleen auton täyteen tietokoneita, änkesimme sinne itse jotenkuten mukaan ja ajoimme työpaikalle. Purimme lastin. Hänen kyydissään tulin sitten koko matkan työpaikalta kaupungin toiselta puolelta toimistolle, jonne hän jätti auton ja jossa minä yövyin, sillä pomomme asuivat siinä talossa. Juttelimme ihan koko matkan. Tunsin yhteyden vain voimistuvan¸ mutta yritin sysätä sitä syrjään. Suomessa oli aviomies, minä täällä käymässä vain viikon ajan. Ei tämmöistä voi tapahtua. Enhän minä tiedä miten täällä toimia suhteissa, miten paljon eroa kaikessa.

Hän oli töissä arkipäivisin, joten koko loppuviikon olimme aina silloin tällöin törmäyskurssilla. Hänen hommistaan en paljon tiennyt, hänen toimistonsa oli siivessä, tosin samassa missä itsekin yövyin, mutta itse olin pääasiassa kentällä ja hän toimistolla. Mutta törmäilimme kuitenkin. Ja joka kerta antennit vastaanottivat signaalia, jonka halusin unohtaa.

Takaisin Suomeen lähdin lauantaina, joten näin häntä viimeisen kerran perjantaina. Hän toivotti hyvää matkaa ja hymyili, varmasti kumpikin ajattelimme, että emme enää tapaisi. Että minä olisin vain yksi vieras muiden joukossa ja se, mitä antennini vastaanottivat, oli vain samanikäisten fyysistä kipunointia.

Suomessa en saanut tätä miestä päästäni mitenkään. Salaa kävin läpi kuvia, tallensin hänen kuvansa omaan kansioon, hieman huvittuneenakin, kuinka tämmöistä nyt tein, ihan kuin teininä. Aviomiehen kanssa kävimme läpi lapsettomuushoitoja ja minä haaveilen eräästä rastamiehestä kaukaisessa mustassa maassa. Kuinka absurdia. Se kuitenkin auttoi jaksamaan. Jotenkin. Vaikka jouduin irtisanoutumaan rakkaasta työstäni pomoni ymmärtämättömyyden ja lapsettomuushoitojen kohtaamattomuuden vuoksi.

Kävimme vuoden aikana läpi neljä rankkaa tuloksetonta hoitoa. Minä pistin itseeni hormonia, minusta imettiin ulos munasoluja, mutta kivulle ei tullut tulosta. Ei niin minkäänlaista. Marraskuun viimeisimmän tuloksettoman hoidon jälkeen päätin pistää pillit hetkeksi pussiin ja vaihtaa maisemaa. Ei liene vaikea arvata minne halusin. Kyllä. Palasin maahan, jossa olin vain reilua vuotta aiemmin käynyt ja jättänyt palan itseäni. Palan sydämestäni, henkilölle, jota hädin tuskin tunsin.

Tammikuun lopulla lensin tänne, matkasuunnitelmina 2 kuukautta tässä maassa, kuukausi Australiassa sukuloimassa ja viimeiset 3 viikkoa Hawaijilla muuten vain lomailemassa. Miten kävi? Australian jälkeen palasin tänne. Miksi?

Se henkilö. Hän muisti minut aiemmalta matkaltani. Tällä kertaa olin enemmän toimistolla ja hoidimme yhdessä asioita kaupungilla. Hänen pidettyään hallussa toista autoa ja pomojemme toista, sumplimme kyydit aina jotenkin ja me vain yritimme löytää yhteistä aikaa. Emme tienneet toistemme ajatuksista, mutta ei sitä voinut olla tuntematta.

Senverran ymmärsin, että mitä ajattelin ja mitä hän ajatteli, oli jotain täysin sopimatonta. Ei sen takia, että olimme kumpikin tahoillamme naimisissa, vaan työn. Pomojemme suhtautumisen. Ja silloin vielä ajattelin, pelkäsin suorastaan, myös erojamme.

Tuli maaliskuun alku. Antennit vastaanottivat ja kipinät lensivät. Kanssakolleegamme kanssa vietimme vapaata viikonloppuiltaa, kirjoittelimme ja joimme viiniä. Ajatukset karkailivat ja päädyimme kuvittelemaan minua ja miestä yhdessä hänen työpöydälleen. Humala hihitytti, mutta sisälläni tiesin, että ei tämä ehkä niin vitsailua olekaan. Vain muutamaa päivää myöhemmin päädyin pussaamaan häntä poskelle kiitokseksi avusta. Työpaikkamme takapihan nurmikolla. Hän häkeltyi täysin. Mutta näin sen hymyn. Sen ulkoisen ja sisäisen. Minun sydämeni hakkasi, en tiedä mistä olin moisen rohkeuden löytänyt. Olinhan mina edelleen vain vapaaehtoinen, jonka tarkoituksena oli kuun lopussa jatkaa matkaa. Ja olihan tämä nyt täysin sopimatonta. Hän pelkäsi varmasti vielä enemmän kuin minä, minähän tulin vapaammasta, suhteellisesti vapaammasta ympäristöstä.

En kokenut asiasta huonoa omatuntoa, sillä suomalaisen mieheni kanssa meillä oli avoin avioliitto. Tai oli ainakin suurimman osan aikaa. Tämän matkan pituuden takia sovimme, että hänellä saisi olla seksisuhteita poissaollessani, puhuimme asioista aina avoimesti, eikä se haitannut minua. Kerroin hänelle siis tästä miehestä. Hän kertoi muutamastakin tytöstä, jota oli yrittänyt saada luokseen, onnistumatta.

Maaliskuun seuraavat kolme viikkoa menivät nopeasti. Suhteemme syveni, karkasimme jopa kerran kesken työpäivän lodgelle, jonka seuraavan parin tunnin tapahtuvat syöpyivät syvälle sisääni. Jännitin, pelkäsin eroja, mutta mitään eroa ei ollut. Mitään erilaista ei ollut. Oli mies ja nainen ja se yhteys. Yhteys, joka toimi heti ensimmäisestä kerrasta. Ensimmäisestä tapaamisesta, ensimmäisestä suudelmasta, ensimmäisestä rakastelusta.

Vapaaehtoiskollegani tiesi asiasta, kerroin hänelle kaiken. Hän ei tuominnut. Hänen kanssaan jaoimme aamulenkit korttelin ympäri ennen yhteistä aamupalaa. (Monestakin syystä. Itseasiassa suhteeni miehen kanssa ei ollut suurin syy näihin kävelyihin, mutta ne muut syyt eivät kuulu tähän tarinaan.)

Eräänä päivänä olimme työporukan (hän oli toimistolla) metsässä, kun yhtäkkiä aloin vain itkeä. Kyyneleet valuivat kirvellen ja ihmettelin, että mikä ihme tämä nyt on. Tunsin olevani kotonani. Enemmän kotonani kuin missään muualla ikinä.

Siitä hetkestä lähtien halusin jäädä asumaan tähän maahan. Mutta. Niin. Avioliitto ja asuntolaina Suomessa. Tietoisuus siitä, että maaliskuun lopussa olin jatkamassa matkaani toiseen maahan ja maanosaan. Pääni oli täynnä täysin sotkussa olevia lankakeriä, käsi kädessäni, sanoja suissamme. Minä miettimässä keinoa päästä takaisin maahan, hän toivomassa parasta. Puhuin myös aviomieheni kanssa. Olin keinolla millä hyvällä päättänyt päästä takaisin ja se keino olisi opiskelu. Hän puristi kättäni ja sanoi pitävänsä sormensa ristissä, että pääsisin palaamaan.

Lopulta lensin taas, kyyneleet valuen, kohti maata, jossa olin aina halunnut käydä. Itkin itkin itkin. Itkin lentokentällä, itkin lentokoneessa. Australiaan saavuttuani kaikki tapahtui automaattisesti. Lentokentän turvatoimet. Metrolla hostellille. Kylmän kylmä hostellihuone, hostelli, joka oli kuin iso kerrostalo. Sydney.

Ensimmäiseen vuorokauteen en osannut ostaa edes syötävää. Olin täysin sekaisin ja täysin kulttuurishokissa. Köyhästä afrikkalaisesta maasta Sydneyyn. Kävelin ympäriinsä ja yritin etsiä itseäni ja paikkaani. Näin kyllä oopperatalon. Muutamankin sataman. Päädyin kuitenkin Kasvitieteelliseen puistoon. Siellä kävelin monta tuntia, siellä oli tilaa niille kymmenille sekaisille lankakerille, jotka eivät kuitenkaan löytäneet mitään järjestystä. Mutta lepakoita ja lintuja näin. Ja paljon hienoja puita. Ja lopulta sain ruokaakin. Ja varattua bussin kohti seuraavaa määränpäätä Canberraa, jossa asui sukulaisiani.

Bussimatka ei ollut pitkä, mutta se oli vaikea. Minulla oli hiivatulehdus ja se alkoi juuri ennen bussimatkaa. Hiivatulehdus, niin, syytä ei ollut vaikea arvata. Olihan maaliskuun loppu ollut aika tiivistä aikaa. Hostellilta etsin ensimmäisenä apteekin, vedin napin naamaani ja odotin. Kävelin taas puistoon, odotellessani sukulaisen minua noutamaan.

Hän soitti! Hän ei ymmärtänyt mikä oli kenguru. Tuli vähän hassu olo. Mutta ikävä! Ja kyyneleet, hymy ja kyyneleet. Istuin hostellin sisäpihalla ja itkin ja hymyilin. Hölmö minä. Suomalainen mies oli jonnekin päässyt unohtumaan. Anteeksi. Sensijaan tämä mies soitti, suomalaiseen puhelinnumerooni, omasta paikallisesta puhelimestaan. Ja kerroin kenguruista, joita hän ei ymmärtänyt. Meillä oli ikävä.

Sukulaisten kanssa puhuin hänestä. Näytin kuvia. Olin teettänyt muutaman ennen lähtöäni. Kerroin myös tilanteestani Suomessa. Olivathan he sukua, vaikka en heitä ikinä ennen ollutkaan tavannut. Yhteisenä kielenä englanti. He ymmärsivät, kukaan ei tuominnut. Ja minä jatkoin ikävöintiäni.

Muutaman yön jälkeen matkani jatkui kohti Melbournea, jossa asui lapsuudenystäväni. Hän on itseasiassa lapsuudessaan asunut nykyisen kotimaani naapurissa ja muistan olleeni hänelle hyvin kade siitä. Olin seitsemänvuotias, kun hän perheensä kanssa muutti maahan, kirjoittelimme, näimme kerran vuodessa. Mutta sen seitsemänvuotiaan sydämeen oli lentänyt jo pala tätä maanosaa.

Melbournessa juttelin ja pähkäilin ja mietin mitä ihmettä tehdä. Näin unta miehestä, niin todellista, että luulin hänen oikeasti olleen siinä. Muutamankin kerran. Luulin hänen kätensä olevan ympärilläni. Lopulta huomasin surffaavani ystäväni englantilaisen miehen kanssa lentoyhtiöiden sivuja ja järjestäväni itseäni takaisin tänne. Kysymättä ensin edes pomoiltani olisiko se heille ok. Onneksi tajusin senkin lopulta tehdä ja onneksi se oli ok. Eivätkä he ääneen ihmetelleet, olin keksinyt hyvän valkoisen tekosyyn siihen, miksi halusinkin palata mieluumin tänne.

Kirjoitin miehelle muutaman kortin, jotka sujautin kaikki kuoreen. Olin häneltä varmistanut, että se oli ok, hän noutaisi postit lokerosta ja näinollen olisi ainoa, joka kirjeen näkisi. (Enpä silloin tiennyt miten asia menisi. Onneksi.)

Loppumatka sujui hengittäen, näin ja koin Ulurun, taivasalla yöpymisen, trooppisen ilmaston, yli vuorokauden bussimatkoja. Harmittaa näin jälkikäteen, kun en niistä osannut nauttia ikävän takia niin paljon, olivathan ne upeita ja pysyvät muistoissa, mutta se ikävä poltti niihin kaikkiin jälkensä.

Darwinista lensin lopulta Sydneyn kautta takaisin tänne. Yövyin yhden yön lentokentällä. Nukuin alle tunnin. Oli kylmä. Olin töhnäinen ja likainen. Odotin vain aamua ja lentoa miehen luo. Hän oli luvannut tulla hakemaan minut lentokentältä. Aamulla pesin lentokentän wc:ssä hampaani ja vaihdoin alusvaatteet, puhtaita päällysvaatteita ei ollut. Olin ollut hereillä jo lähemmäs 30 tuntia, se yön vajaa tunti ei auttanut väsymykseen yhtään. Lentomatkakin, koko 14 tuntia, oli mennyt samaa levyä kuunnellen. En kyennyt lukemaan, en katsomaan elokuvia, en täyttämään sudokuja, en mitään. Kuuntelin ja kävin läpi sitä kolmea maaliskuun viikkoa.

Viimeisin lento maahan oli vain vajaan tunnin ja itkin jo siitä ilosta, että pääsin takaisin. Ja tunsin palaavani kotiin. Hän oli se ihminen, josta puhuin ja maa oli se maa, jonne halusin palata. Hän oli minua vastassa, kuten sovittu, suuteli minua kaverinsa silmien edessä. Tajusin sen jo silloin olevan asia, jota ei vain tapahdu, ellei ihmisellä ole oikeasti jotain merkitystä. Täällä ei avoimesti suudella tai halailla, ei, ellei kyseessä ole oikeasti jotain. Muuten se on sopimatonta.

Rinkkani oli jäänyt matkalle ja me menimme suoraan hänen kaverinsa kanssa keskustan tiheälle kauppa-alueelle ja köyhään kaupunginosaan. Olin väsymyksestä ja onnesta täysin sekaisin. Pomot olisivat poissa vielä muutaman päivän, joten olin ”yksin” isossa talossa. Olin onnellinen tästä tilasta, ajatukseni eivät olisivat muuten mahtuneet samaan tilaan.

Unirytmi korjaantui pikkuhiljaa, samoin univelka tuli maksettua pikkuhiljaa. Rinkkani saapui, noudimme sen hänen kanssaan. Rinkassa päiväkirjani täynnä häntä. Se ei olisi tahtonut edes pysyä kiinni.

Edessä oli vielä kuukausi tässä maassa, jonka jälkeen olisi paluu Suomeen. En halunnut ajatella Suomea. En tiennyt miten ihmeessä hoitaisin itseni tänne takaisin, en vaikka suunnitelmana olisi opiskelu. Enkä kyllä tiennyt sitäkään mikä Suomessa odotti.

Kuukausi tuntui ensin pitkältä ajalta, mutta sehän hujahti ohitse niin, että korvissa soi. Viimeisenä päivänä kävimme pomojen kanssa ravintolassa aamupalalla ja kerroin kuinka minulla on niin hirveä ahdistus lähdöstä. Toivoin, että he eivät arvaisi syytä ahdistukselleni, puna poskillani muistelin, kuinka Australiasta lähettämäni posti päätyi kuitenkin ensin heidän käsiinsä.

Suomeen tarvittiin kolme lentokonetta. Kolme nousua ja laskua. Kolmet kyyneleet nousuissa. Lopulta kuitenkin ajatukseni siirtyivät sydämeni mantereelta kohti sitä, jota silloin vielä sanoin kodiksi. Soitin miehelleni lentokentältä. Hän sanoi tulevansa myöhässä töistä kotiin. Ei se mitään, saisin purkaa laukkuni ja rauhoittua rauhassa hetken. Enpä tiennyt mitä odottaa. Ikävä kuitenkin oli ollut, vaikka mitä seikkailuja olikin takana. Tunsin kuitenkin jotenkin olevani eri ihminen kuin lähtiessä. Ajattelin sen menevän ohitse, menihän se edellisenkin reissun jälkeen.

Mies tuli kotiin. Ei riisunut takkiaan. Toukokuu. Mitä miksi? Hän istui alas sohvalle kengät jalassa ja takki päällä. Paljastui, että hän oli suhteessa toisen kanssa. Että hän menisi tämän luo yöksi. Isku vasten kasvoja. Miksei hän kertonut minulle, kun olin vielä täällä? Kerroinhan minäkin hänelle suhteestani tähän mieheen täällä. Minun ei olisi tarvinut lentää vuorokautta kuulemaan tätä. Itku. Kipu. Säälisuudelma. Helpotus.

Samalla hetkellä tiesin, että tämä on tilaisuuteni, näin on tarkoitettu. Muutan. Muutan vihdoin maanosaan, josta olen haaveillut lähestulkoon alle kouluikäisestä. Maalla ei silloin ollut merkitystä, mutta nyt tiesin maan ja tiesin sen olevan oikea.

Heinäkuussa lensin tänne kahden matkalaukun kanssa, väestörekisterikeskukseen ilmoitettu muuton olevan vakinainen. Lensin kotiini. Lensin hänen luokseen. Vähänpä tiesin mitä on edessä, hyvässä ja pahassa. Mutta siitä lähtien, tai oikeastaan jo siitä viikon reissusta, tämä on ollut kotini.

Tämä on vasta meidän tarinamme alku. Se jatkuu yhä. Erilaisena, rikkaampana, hiljaisina väliaikoina, silti syvempänä kuin koskaan. Edelleen omine esteineen, mutta ne me olemme hyväksyneet ja rajaviivamme vetäneet. Ne eivät ehkä muille olisi samalla tasolla, eikä varmasti moni niitä viivoja hyväksyisi, mutta ne ovat jotain, jotka antavat meille voimaa. Hiljaa, otsa vasten otsaa ja kädet käsissä. Sillä jaksaa pitkään. Ja se voi olla se ainoa, mitä voimme saada. Mutta olemme lähellä. Yhä. Aikaa on kulunut lähes 7 vuotta.

STILL

2 years of silence. Or was it 3. I don't remember. One trip home from work. ”I miss you.” ”I miss you too.” It started again. The one, which was never actually gone, but denied only. Escaping from reality. ”You are beautiful”. Laughing. Singing. Playing. Leaning on each other. Tears and a hand sweaping the hair away from the face. Silence. Breathing. Feeling the breathing. No words needed. Hugging in public. Photos in public. Kissing. The comfort of knowing the other one to be close. ”We need to go out together”. ”I know.” ”How are you doing?” ”I don't know”. ”You don't know. You are not good.” ”I say I don't know when I don't want to say it out loud.” ”It's ok, take these if you need.” ”No thanks, I'm fine, I still have some left from last time. But thank you.” A warm feeling in the heart. Surprised too.