Heinäkuu.

Kirjoitin viimeksi toukokuun loppupuolella. Aikaa on mennyt ja kirjoitusblokki on ollut päällä. On menty ylös ja alas ja selvitelty sitä ja tätä ja vaikka mitä.

Miehen kanssa riita meni siihen, että mä revin sitä hiuksista ja se melkein löi mua, oikein yllytin sitä, et olisin saanut uuden raportin erokansioon. Ei sitten lyönyt. Vuokranantaja, joka oli mua luvannut auttaa tarvittaessa, sattui sitten olemaan pihalla ja pyysin häntä tulemaan puhumaan tuolle. Sopimus oli sitten, että jos mies on yhdenkin yön pois ilmoittamatta siitä mulle, niin sen kamat pakataan ja lähetetään pois. No, niin ei sitten ole mennyt, olen antanut öiden kulua, on ollut monia syitä miksi en ole tehnyt asialle mitään ja tämä siis nyt vain sitten jatkuu samana. Pää on silti täynnä suunnitelmia, papereita, joita pitää hankkia ja kysymyksiä, joita pitää käydä esittämässä. Ahdistus hidastaa kaikkea, ja kaiken lisäksi se, että totesin, että parempi hakea pysyvää oleskelulupaa ensin ja sitten vasta toimia, siihen on rahat kasaantumassa pikkuhiljaa.

Olen ollut pahasti jumissa kotona, enkä ole päässyt ulos. En ole pystynyt edes tekemään mitään, vaan maannut vain sängyssä, kunnes aurinko laskee, laittanut leffan taustalle ja jatkanut samaa. Mutta. Olen kyllä saanut käveltyä reiluja 11 km lenkkejäkin kameran kanssa (ja hyvällä syyllä muutenkin), joten ei liikaa jumiakaan. Ja tiistaina on taas uusi samanmoinen kävelylenkki tiedossa. Kävelystä pidän. Ja pidän oikeastaan ihmisten kanssa juttelustakin, mutta se lähteminen on usein vain liian vaikeaa.

Kirjeetkin olivat pitkään piilossa, en saanut niille mitään tehtyä, mutta nyt olen saanut kirjoitettua paljon ja toivon, että se jatkuu. Jonoa ei tosin enää niin paljon ole.

Ruokaa on ollut tosi vähän, kun mies on ollut pois, eikä tuonut mitään (mutta miten se on raaskinut sitten ostaa uusia vaatteita??? Tiedän, että se tarvitsisi niitä, mutta ruoka ensin minusta...). Välttelin sitä keskiviikkona kaupoilla, enkä ottanut taksia kotiin siitä niitten tolpalta, vaan ihan toisen tutun kautta. Parempi niin.

Tuntuu, että syön vain perunoita koko ajan. Tosi terveellistä. Nyt tosin laitoin papuja likoamaan huomiseksi ja vaikka ne onkin parhaita perunoiden kanssa, niin taidan vaihtelun vuoksi tehdä riisiä niille. Riisi, pavut, makaroni ja pyykinpesuaine on nyt taas piilokamaa eli mies ei niistä tiedä. Pakko. Ei se osannut toimia niinkuin piti.

Vuokranantajakin petti luottamukseni. Maksamme vuokraa jo muutenkin paljon ja nyt sitten yhtäkkiä hän alkoi vaatia ekstraa sähkön lataamiseen. Hän siis vaihtui laskulta prepaidille ja se itseasiassa tulee halvemmaksi kuin lasku!! Joten ahdistus on ollut tapissaan, hän jopa säännöllisteli vettä, niin että sitä tuli kahtena päivänä vain 1 tunnin, mutta se hölmöys meni sitten onneksi ohi ja nyt saamme vettä koko ajan. Aika lailla paljon olen häneltä tämmöistä ihme säätämistä ja draamaa kestänyt, mutta nyt alkaa mennä ylitse. Asumiskulut ovat jo ylittäneet kipurajan ja vaikka en tästä todellakaan haluaisi minnekään lähteä, niin pakko se kohta kai on. Kun vaan löytyisi joku vastaava, mihinkään jaetun likaisen kylppärin koppiin en enää mene ja haluan hieman yksityisyyttäkin, mikäli mahdollista.

On täällä paljon muutakin kai tapahtunut, kesäkuu on kuitenkin pitkä aika olla kirjoittamatta mitään. No, olen uusinut korvani lävistykset ja ne on nyt kivat. (Yritin lisätä vain ne kuvat, mutta tää lisäsikin kaikki, joten kirjoitan kaiken ensin ja sitten on kaikki kuvat läjässä.) Labroissa sain käytyä, oli kiva kävellä kaupungilla hetken sen jälkeen, mutta sitten iski ahi ja oli pakko otti bussi kotiin. Labroista TSH oli tosi korkea, mutta mun pitää nyt mennä uusiksi, koska se saattoi johtua lääkkeestä. Mun pitäis myös mennä käymään julkisella psykiatrisella, jonne pitäis mennä jo aamulla aikaisin, kun se on jonotusperiaatteella (aina voin kirjoittaa kirjeitä suomeksi tai lukea, että se ei ole mikään ongelma), joten se menisi siinä samalla reissulla.

Ja talvi. Kaunis. Ei liian kylmä vielä. Mutta nyt alkoi heinäkuu. 11.päivä täytän 42 vuotta. Eipä uskoisi. Ei sitä kukaan kyllä ikinä uskokaan. Ja omalta kohdaltani masennus aikoinaan vei niin monta vuotta, että en senkään takia ymmärrä, että semmoinen luku on seuraavaksi tulossa. Syntymävuoteni tiedostan, mutta sitten myöhemmin varhaisaikuisuudessa katosi 8 vuotta jonnekin. Ja taas niitä vuosia vain katoilee.

Referaattina. Ahdistusta on. Pahaa ja vähemmän pahaa, lamaavaa ja sellaista, että pääsen liikkeelle. Aurinkoa on. Jaksamista petetyn sopimuksen suhteen ei ole, mutta kyllä se joskus sille kosahtaa. Nyt kuvia. Talvikuvia. Kukkivia joulutähtiä. Kuivia lehtiä ja ruohoa. Odotan syyslokakuuta, jolloin on edelleen kuivaa ennenkuin sadekausi alkaa, mutta kuumaa!

Ja tiistaille on kiva suunnitelma. Enää 2 yötä.

Ainiin edit. Assan hiljeni. Ihan yhtäkkiä. Se ei vastaa yhtään mihinkään, enkä tiedä mistä hitosta tässä nyt on kyse, mutta kun multa ei ole kielletty viestien laittoa, niin laitan sille kuulumisiani ja menojani aina silloin tällöin. Kissankuvia jne. Ehkä tämä joskus selvenee taas. Muista kuvioista sitten myöhemmin lisää.

Psykiatrikäynti

En olekaan aikoihin saanut mitään kirjoitettua. Mutta jospa päivittäisin edes sen verran, että kävin tänään uudella psykiatrilla, hän oli Dr. Khan eli intialainen nainen. Oli oikein mukava tunti, vaikka tuntui, että asiaa olisi ollut niin paljon ja olisi tarvinut ennemminkin viikon kuin tunnin.

Miehen piti tulla mukaan, mutta eihän sitä ole näkynyt, enkä jaksanut lähteä kävelemään ensin kaupoille tsekkaamaan, että onko se siellä vai ei, joten lähdin suoraan lähemmille kombeille. Olin kuitenkin missannut miehen puhelun 20 minuutilla aiemmin, mutta kun yritin soittaa takaisin, niin ei ollut enää tavoitettavissa. Eli yksin siis. Lähdin itku kurkussa kävelemään kombinmetsästykseen, ei niinkään, että en haluaisi olla ulkona tai että en tykkäisi kävellä siellä, vaan ihan vain siitä sisäisestä pahasta olosta. Sainkin kävellä vähän pidemmälle, että sain napattua kombin ja se tuntui sitten matelevan oikein urakalla.

Kyydinmetsästystä.

Se kierteli ja kaarteli, mutta päädyimme lopulta kuitenkin suht lähelle Copacabanaa, ja kävelin n. 5 minuutissa seuraavalle kombille, joka lähtee ns. laittomasta "lastaus"paikasta. Mutta siitä pääsee halvemmalla (50 senttiä), kuin menemällä varsinaiselle bussiasemalle (1 dollarin eli huima ero siinä ei ole, mutta säästö se on pienikin, varsinkin kun tietää tämmöisiä salaisia kyytiinpääsypaikkoja. Se hyvä puoli kaupungin tuntemisessa ja siinä, että jatkokombini oli tuttu ja tiesin tien ja paikan jossa jäädä pois.)

Kombin täyttymistä odotellessa

Meinasi jo pelko iskeä, että myöhästyn lääkärin ajalta ja laitoinkin viestiä, että olen vasta odottamassa kombin täyttymistä kaupungissa. Päivällä kombien täyttyminen on hitaampaa ja ne siis lähtevät vasta, kun ovat täynnä. Mutta lopulta pääsimme kuitenkin lähtemään ja ruuhkakaan ei ollut kovin paha keskustassa. Siis normaalia pahempi, ainahan se on hyvinkin tukossa ja autot ja ihmiset tunkevat sinne sun tänne ja saa itsekin poukkoilla miten sattuu. Siihen olen kuitenkin tottunut ja myös siihen, että olen yleensä ainoa valkoinen mailla halmeilla. Matkalla yritin laittaa viestiä Assanille, mutta hän on päättänyt olla hiljaa minun suuntaani sen jälkeen, kun heidät putkasta hain ja Assan lupasi sen minulle maksaa takaisin. Eipä ole kuulunut mitään siitä, muutakuin hiljaisuutta. Minulla jostain syystä oli kuitenkin kova ikävä häntä, joten yritin ottaa yhteyttä.

Matkan varrella törmäsimme tämmöiseen nuoreen mieheen, joka oli sammunut hieman pahaan paikkaan.

Oma pysäkkini oli aika pian tämän jälkeen, jouduin itseasiassa kävelemään vähän takaisinpäin, kun en ollut varma, että miten pääsen viereiselle kadulle. Olisin voinut jäädä aikaisemminkin, kun välissä ei ollutkaan kuin puistikko ja polkuja risteili ristiin rastiin. Ensi kerralla tiedän.

Psykiatrin vastaanotto löytyi helposti, ensi töikseni täytin henkilötietolomakkeen, jonka jälkeen maksoin käynnin (20 usd käteiselle eli minun tapauksessani kolikoilla, mutta itsepähän sitä käteistä olivat vailla syystä tai toisesta ja loput 130 dollaria kortilla.) Eikä minun sitten tarvinut pitkään odottakaan vastaanotolle pääsyä.

Keskustelimme tosiaan sekä nykyisestä tilanteesta, että vanhasta masennusajasta ja vanhempien erotilanteen sekavuudesta ym. Sain noottia siitä, että syön Lyricaa tällä hetkellä 300 mg aamulla ja 300 mg illalla, saisi olla vain max 150 mg kahdesti päivässä. No en voi sille mitään, että edes se auta. Rauhoittavat eivät auta ja neurolepteista menee kirjoitus- ja kävelykyky, masennuslääkkeet eivät tehoa. Eli päädyimme siihen, että kokeilen Litiumia, joka on yleensä kaksisuuntaiseen (minulla on ollut vain muutamia hypomaanisia vaiheita, mutta bipoa on epäilty Suomessa jo) ja sitten se 150 mg Lyricaa kahdesti päivässä sekä 10 mg diapamia myös kahdesti päivässä. Sitäkin pitäisi kuulemma vähentää, mutta nyt onneksi näin, vaikka diapamista en usko olevan edelleenkään kovin paljon apua. Katsotaan. Mutta Liton takia pitäisi nyt sitten mennä mahdollisimman pian labroihin ennenkuin voin sen aloittaa. Sain siis vähän stressinaihetta siitä, en mitenkään kyennyt menemään sinne suoraan lääkäristä, vaikka olisin kyllä varmaan ehtinyt ennen pimeää.

Hyppäsin siis suoraan kombiin lääkäristä päästyäni, minun ei tarvinut odottaa, pikemmin juosta kombiin, joka oli pysähtynyt minua varten, kun heilautin kättäni. Minun piti kavuta takapenkille, jossa pian vieressäni istunut mies alkoi jutella minulle. Kyseli tatuonneistani, kun halusi itsekin, mutta juttelimme sitten hänen maalamisharrastuksestaan ja minun valokuvaamisestani. Hän oli oikein mukava, eikä yhtään liian tunkeilevan oloinen. Juuri tämmöisistä kohtaamisista pidän. Pääteasemalla sitten otin hänen puhelinnumeronsa (hän korjaa päätyökseen autoja, joten jos saan On pian pihalle, niin minulla on edes yksi yhteys auton suhteen) ja ihan kättelimme. Lisää tämmöisiä tapaamisia. Olen kyllä tavannut kombeissa ihmisiä muutenkin, kuten Brighton, josta olen kauan aikaa sitten puhunut. (Taitaa olla tuossa minun henkilöt-sivussa esiteltynäkin.)

Kävelin Kamfinsan kombeille yrittäen samalla katsella, jos Dani sattuisi olemaan siellä, mutta ei häntä näkynyt. Pääsin hyppäämään suoraan kombiin ja toiseksi viimeiselle vapaalle paikalle ja pian viereeni tuli vielä nainen vadin ja pienten ostosten kanssa. Otin vadin sitten omaan syliini, että konnari mahtui kyytiin myös. Ahdasta oli ja istuimme taas limittäin ja lomittain, mutta siihen olen tottunut. Lähdettyämme kaupungista minua alkoi itkettää, ilmeisesti nyt tästä lääke- ja labrastressistä, jonka tuo uuden lääkkeen aloittaminen nyt vaatii. En nähnyt juuri mitään ulos, koska istuin keskellä ja konnari nojasi edessäni kuskin penkkiin. 

Eipä siinä mitään, ahtaus alkoi helpottaa muutamaa pysäkkiä ennen omaani ja näin paremmin, koska oma pysäkkini olisi vastassa. Sanoin konnarille pysäkin nimen Wingate (eli katu, joka siitä lähtee) ja pian olin taas ulkoilmassa ja kävelemässä kohti kotia. Tästä on pidempi matka kuin siltä lähtöpysäkiltäni, mutta käytän mieluiten niitä kombeja, koska tiedän mistä ne lähtevät, ne lähtevät samalta puolen kaupunkia plus jälleen se hinta, että ne ovat vain 50 senttiä. Pieni kävely ei haittaa.

Pian viereeni pysähtyi kuorma-auto ja sitä ajoikin eräs tuttuni, jonka tunnen pitkältä ajalta, häntä olen nähnyt yleensä asuessani toisella puolen Kamfinsaa. Vaihdoimme pikaisesti kuulumiset ennenkuin hän jatkoi matkaa. Taas tuli hyvä fiilis siitä, että joku TUTTU tuli vastaan. Se tuntuu hyvältä siksi, että tunnen, että olen osa tätä paikkaa ja minut on otettu sisään ja minä tunnen ihmisiä.

Tässä kuvia kävelymatkalta.  Aurinko oli jo kauniisti laskemassa. Viimeinen kuva on kotipihasta, sielläkin on vastassa joulutähti. (Niitä on itseasiassa useampikin puska, mutta tämä ottaa minut vastaan, kun avaan portin.

Kotiintultuani tervehdin kissaa, kävin pesulla ja raportoin lääkärikäynnistä eteenpäin, että näin meni. Latasin kuvat koneelle ja pienensin ne, lisäsin Facebookiin ja laitoin vihdoin perunoita ruokaöljyyn porisemaan. Miestä ei ylläri ylläri näy, huomenna on Africa Day eli vapaapäivä eli pitkä viikonloppu edessä. Minun pitää huomenna mennä kuitenkin apteekkiin, harmittaa vain, etten saa postejani postista. Koko posti on ollut remontissa jo pitkään ja lokeroni ei ole vielä toiminnassa ulkona, joten joudun kysymään postini sisältä. Ja huomenna posti ei siis ole auki. Labrojen hintaa pitäisi selvittää ja sitten mennä sinne labroihin eli taas kaupunkiin. Onneksi kombeihin on rahaa kuitenkin. Ja sitten kahden viikon päästä pitäisi mennä taas sinne psykiatrille eli taas sama show sen 20 dollarin käteisen metsästyksessä plus sitten tarvii taas bussirahaakin. Vähän siis stressiä tässä. Vaikka siis kaupungilla oleminen, käveleminen siellä ja täällä kotimaisemissa, kombeilla kulkeminen jne ei ole mitenkään ahdistavaa tai stressaavaa, vain se oma sisäinen paha olo tekee kaiken niin vaikeaksi.

Laitan tähän vielä päivitykseni Facebookista, siinä on tiivistetysti tämä päivä.

Olen taas automaattiohjauksella kulkenut kaupungissa, käyttänyt neljää bussia, nähnyt psykiatria (joka oli mukava intialainen nainen), saanut vähän lisästressiä sen kautta, mutta jos se auttais sitten muuten, ikävöinyt ihmistä joka on hiljaa, yrittänyt nähdä toista ilman onnea, jutellut mukavan vieressäistujan kanssa, nauranut kombikuskin kanssa jalat tielle sammuneelle nuorelle miehelle (olisin käyny raahamassa sen edes puskan puolelle, ellen olis ollu siinä kombissa), todennut, että ei se ruuhka-aika kaupungissa niin paha ollut ainakaan tänään, itkenyt hiukan sekä lähtiessä, psykiatrilla, että viimeisessä kombissa, vaihtanut tervehdyksiä ohiajaneen tutun kanssa, ottanut muutamia valokuvia mm. banaaneista ja joulutähdistä, päässyt kotiin, tervehtinyt kissaa, käynyt pesulla ja nyt on hartiat ja pää kipeänä. (Ne oli jo ennen reissua, että en onneksi siitä niitä jumiin saanut eli en sentään jännitä kaupungissa kävelyä tai muutenkaan julkisella paikalla oloa. Jotain edes.)

Olemassa vai olematon.

Kirjoitin tämän Facebookkiin, mutta kopioin sieltä, kun en jaksa enempää kirjoittaa tai alkaa taas itkettää liikaa. Eivätkä kaikki, jotka tätä lukevat, näe sitä sieltä, joten ei se kai haittaa.

Oli mahatauti pe ja la. Minulta kysyttiin kyllä miten jaksan ja voisin kokeilla juoda sitä yhtä yrttiteetä, jonka hän lähtiessään valitsi. Mutta ei kysynyt mitä voisin kuvitella syöväni, eikä edes tuonut mitään. Nyt maha on ok, paitsi että oksettaa, kun se on niin tyhjä, kun ei ole mitään syötävää ja on liian heikko olo lähteäkseen ostamaan sitä jotain mitä voisi kuvitella syövänsä vaikka oksettaa. Ahdistuskin oksettaa. En sitten oikeastaan tiedä kumpaa tämä on.

On tiskaamatta, on petaamatta, on lakaisematta. On vastaamatta sellaisiin viesteihin, joissa pitää teeskennellä, että kaikki on ihan ok. Nyt istun lähes kaksinkerroin pöydän ääressä ja luen blogia. Kissa meni juuri peiton alle nukkumaan. Kun sinne peiton alle pääsi niin helposti, kun oli petaamatta ja se oli vain viskattu syrjään. Sinne oli syntynyt helppo kissanmentävä käytävä.

En jaksaisi elää, ellei olisi tuota kissaa. En kestäisi, että kissa joutuisi jollekin muulle, joka ei ehkä pitäisi siitä tarpeeksi hyvää huolta. Toisaalta minäkään en nyt juuri jaksa leikkiä edes, perustarpeista pidän kyllä huolta ja vessassa rapsutan korvan takaa tai hännän tyvestä. Kyllä se yöksi tulee polvitaipeeseen nukkumaan. Mutta ehkä minä en olekaan sille tarpeeksi hyvä? Ehkä se joku muu olisi kuitenkin parempi ja minun ei tarvitsisi enää olla (olemassa)?

Ikävä.

Mulla on ikävä mun aiempaa avioliittoa. Siinä ainakin sain tukea ja vaikka hän välillä pelasikin liikaa, niin silti teimme asioita yhdessä ja olen nauranut itseni lattialle hänen kanssaan. Mutta se oli Suomessa, hän valitsi jonkun toisen ja mä haluan asua täällä. Hän ei olisi tänne tullut, joten sikäli kaikki meni osin niinkuin oli tarkoitettu. Mutta mulla on ikävä sitä tukea ja sitä mitä meillä oli se 8 vuottakohan se nyt yhteensä oli. Mä paranin masennuksesta, vaikka jouduimme käymään läpi rankkoja lapsettomuushoitoja. En antanut niiden päästä läpi ja iskeä masennusta taas päälle. Mä saatoin olla illan pari huonolla puolella, mutta en silti masentunut. Koska hän oli sellainen, joka tuli.

Tämä ei ole. Mun vikaa oli taas, että hän ei tuonut ruokaa, vaikka lähetin itse rahaa.

Mun pitäisi mennä Mabvukun poliisiasemalle hakemaan raportti siitä, kun se miehen tyttöystävä tappoi niiden vauvan. Itseasiasssa kolmesti. Mut jos saisin edes yhden raportin, vaikka en raporttinumeroa tiedäkään, niin se jo auttaisi. Saisin lisää todisteita.

Mutta olen niin kamalan väsynyt. Se kuulemma kuitenkin kuuluu kuvaan, ettei mun kannata sitä ihmetellä. En jaksa lähteä mihinkään selvittämään niitä asioita, vaikka ne on ihan selkeitä, Mabvukun ghettokin on mulle ihan tuttu, en pelkää olla siellä, vaikka mua tietysti tuijotetaan enemmän jne. Siellä mä paikkasin kätenikin, kun oli se kissatappelu. Mutkun ei jaksa. Ei vaan jaksa, ei yhtään mitään. Okei. Tai jaksoin kävellä 10 km hakemaan daith-lävistyksen ja myöhemmin korut traguksiin. (Ja Harare on pieni, sain kyydin osan matkaa yhdeltä OMALTA tutulta eli Paurosilta.) Mutta en jaksa lähteä hoitamaan asioita, et saisin tämän valtavan vuoren pienemmäksi.  En jaksa kiivetä sille ensimmäiselle portaalle, joka tuntuu olevan 2 metriä korkea. Ja siksi Oxx kuvittelee, että kaikki on vaan vitsiä. Että ei oo mitään väärää siinä, et mä lähetän rahaa ruokaan ja hän katoaa ja sit mä seuraavana päivänä huudan sille, kun se tulee hakemaan autosta jotain, mut ei tuu sisälle. Huudan, vaikka sen kaveri on siinä. Thelma vie mut sen keittiöön ja vajoan lattialle. Kun pääsen ylös, Oxx tulee sisälle, mutta alan vain potkia sitä, Thelma estää. Sitten mies on taas pois 3 yötä, lähettelee kyllä call me backeja, mutta en soita, koska en jaksa kuunnella valeita. Yhden kerran vastaan puheluun ja se oli täyttä roskaa. Mutta en saa kuulemma olla vihainen hänelle jonkun muun edessä, vaikka hän on juuri kuluttanut mun rahaa johonkin juomiseen. En mä tyhmä ole, viinaan se meni.

Mun pitäisi hakea Mabvukun poliisiasemalta raportti siitä, kun mies vei sen ja sen tyttöystävän vauvan sinne. En tiedä case numeroa, mutta jos vaan sattuisivat olemaan ystävällisiä, niin etsisivät nimellä. Näin saisin haastettua myös sen naisen oikeuteen. Mulla olisi todisteita.

Mutta en jaksa mitään. Tiedän mitä tehdä, mutta vuori vieressäni on korkea ja ensimmäinen porras on ehkä 2 metriä korkea. En jaksa kiivetä sinne. Mabvukuun eli ghettoon meneminen ei sinänsä ole ongelma, olen ollut siellä ennenkin ja kestän tuijotuksen ym (itseasiassa en edes huomaa sitä, tuijottaako mua joku muka??), mut se meneminen. Kun ei jaksa edes nousta sängystä. Mies jotain hölisi auton suspensionista, mut sanoin, et kun et kerran tuonut ruokaa mulle vaikka lähetin ja pidit mua nälässä, niin olkoon sitten. Mutta ei se vaan mene perille. Kuulemma se huutaminen vieraan ihmisen läsnäollessa on pahempi vika, kuin pitää vaimoa nälässä 5 päivää.

Yritin myös kysyä, että miksi hän on mun kanssa. Kauhean väännön ja säädön jälkeen kuulemma siksi, että olen hänen vaimonsa. Selvä homma, mun ei tarvi kattella tämmöstä. Mutkun sais aikaan jotain. Se pitää sitä eroa vitsinä. Se ei usko, että se joutuu maksamaan puolet Hatcliffen talosta ja puolet Tafaran talosta mulle. Eihän sillä mitään rahaa ole, joten mitä sitten? Istumaan Chikurubin vankilaan??? En tiedä.

Mutta mun vaan pitäis saada jotain aikaiseksi, muttakun en jaksa liikkua mihinkään. En pääse liikkeelle. En saa tarvittavia papereita kasaan. Lakimieskin jo olis. Muttakun ekana pitäisi kysyä, että tarviiko mun hakea sitä pysyvää oleskeluluvaa hänen kanssaan vai saanko sen eropapereilla ja muilla todisteilla, että hän ei vain ollut aviomies. Hän petti, hän makasi naisen kanssa ja teki hänet raskaaksi, hän kantoi heidän kuolleen vauvansa poliisiasemalle, mä olin sillä välin nälässä kotona ja joskus söin pelkkää sokeria, kun ei muuta ollut. Ja nyt en kestä tuon sokerin hajua.

Auttakaa joku mua, auttakaa ja tulkaa kulkemaan mun kanssa tää reitti! Mä olen niin väsynyt. Mä en jaksa yksin.

Keskustelu

Anteeksi, tää tulee enkuks, kun helpompi kirjoittaa samalla kielellä millä keskustelu käyty.

Tapasin siis Assanin kaupoilla ja tää keskustelu on käyty siellä.

Me: How r u?

A: I'm ok. (Tyypilliset vastaukset).

Me: I'm not ok and you know it (näytän viiltelyarvet)

A: You know I don't want to see those as they make me feel bad

M Then reply on my messages.

A I don't know what and my own mind is full of too

M I understand, but at least sorry. At least something that I know I exist to you

A Sorry yes, but it's difficult.

M I understand it's difficult but you are my friend. It would be nice to hear something at least something. Let's not talk about that money issue now.

A I have my mind full too.

M But you could tell me! You can write

A It's difficult

M Okay I know it's not your thing but still

M You know I always walk by those cottages where we were on the first time

A Where (Se on unohtanu, mä en. :()

M There after Dulwich

M Look at how swollen I am, all because of those overdoses and such. Look at my hands? These are not my hands, those are not my feet, that is not my belly..

A I can see that

M Please talk to me, I know quite a lot what is going on in your life too.

A It's hard for me to talk

M Yes I understand but you could try to open up. I'm your friend.

A I know

M You have not asked me to come to see you either for a long time

A I've been busy

M I'm so tired that I can barely walk. (Laitoin käden sen olkapäälle).

A I have not seen him for 4 days

M Yea he enjoys fucking his girlfriend

A sometimes I avoid him, going here and there. (Se on sen velkarahan takia, koska O kysyis)

M I know he told

(Greeting people once in a while)

M You know I have alcohol in my back and I'm going to do exactly like you guys are doing here. Except that I'm alone.

A .....

M I'm your friend, you can talk to me!

M Just like in the car in Braeside once

A Yea sometimes I get those things of talking, but it's not usually like that.

M I know you have so much in your mind but like she's having plenty of boyfriends and she doesn't want you back.

A I don't care if she has or not, I don't care.

(Taatusti oikeesti välittää, ei sitä muuten vaivais niin moni asia)

M I better  be going before the talking starts.

A Yea

Ja lähtee.

Kun ei jaksa.

Pitäisi kai tänne kirjoittaa jotain, mutta copypastean juttuja tänne.

[13:30, 4/7/2018] +263 77 499 8103: I fucking want to kill myself, I can't breath, I want to cut myself open I can't breath oxx anopenga.
[13:30, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Firsh he asks 5 dollars to buy food (why my money, shouldn't it be his, he's the hubby) and never came here.
[13:31, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Girls on the car, ya we are pulling one, he never came home, I want to cut myself, Thelma gave me a beer but I have vodka too
[14:42, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Fucking no one cares how I feel or would I like to get some company
[14:43, 4/7/2018] +263 77 499 8103: NO ONE CARES HOW I FEEL
[14:43, 4/7/2018] +263 77 499 8103: And no one helps me with the divorce. I just need to all by myself and I'm so fuckin tired
[14:43, 4/7/2018] +263 77 499 8103: I can't even walk to the kombi
[14:44, 4/7/2018] +263 77 499 8103: It's too much
[14:44, 4/7/2018] +263 77 499 8103: I can't handle the official work
[14:45, 4/7/2018] +263 77 499 8103: I can't go to the immigration toask more advice I can't go to the lawyers to write the papers Im too tired
[14:45, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Because no one is on my side, no one cares
[14:45, 4/7/2018] +263 77 499 8103: I can never trust on anyone else than myself
[14:46, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Can t you see what you all are doing to your women???
[14:46, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Is it right????
[14:46, 4/7/2018] +263 77 499 8103: What about the women then? Can we go out and have boyfriends???No, you would't allow that
[15:59, 4/7/2018] +263 77 499 8103: THanks for silence
[15:59, 4/7/2018] +263 77 499 8103: I cried my pain out and the reply is silence Tells me enough of people

Thelma jakaa ohjeita, mutta oon liian väsynyt. Liian väsynyt sanomaan ei, liian väsynyt reagoimaan jotenkin, olen vain, liian väsynyt hoitamaan paperiasioita, liian väsynyt yhtään mihinkään. Thelmalla on toi galleria, jota se rakentaa, mulla ei oo mitään, enkä jaksa etsiä mitään. Voi kai sanoa ,että olisi masentunut, ei enää pelkkää ahdistusta. Kun en jaksa mitään. En jaksa edes sanoa ei. En jaksa reagoida mitenkään. En kyllä jaksaisi sitäkään, et niiden joiden on luullu olevan kavereita, ne sit onkin hiljaa. Mut en jaksa mitään, en sanoa ei, en lähteä setvimään asioita, en kaupoille (mutta pakko), en jaksaisi edes nousta ylös. En jaksa mitään. Miten mun pitäisi sitten perustaa elämääni jollekin, kuten Thelma gallerialle. Ei mulla ole sellaista. Mulla on vaan tää huone. Sen takia olen niin sekaisin, jos heitän On pihalle, niin mulle ei jää mitään. Huone vain. Ja kauppareissu silloin tällöin. Mutta ei mitään. MÄ EN JAKSA MITÄÄN; EN EDES SANOA EI. Ja siksi mikään ei etene.

Virva Chido Makaza Ja hyvähän se on käskeä sanoa ei, kun itse voi muuttaa päätalon makkariin ja antaa miehen nukkua tuolla perällä. Ei mulla ole sellaista vaihtoehtoa
[10:05, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Ei tullu, kun katos, lopetti vastaamisen puheluihin kokonaan, vaik vielä alkuillasta oli, et laitatko vitosen ruokarahaa. No, nyt ei sit heru rahaa suspensionin hoitoon autossa tän takia, kun se valehteli ja katos. Muka autoa hinaamassa, bullshit, mitä ne naisten äänet siellä taustalla oli sit?????[10:06, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Ei oo tullu oireita, vaikka en eilen pystyny peseytymään, kun vettä ei tuu.[14:05, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Tekis mieli vaan hakata ittensä palasiks[14:05, 4/7/2018] +263 77 499 8103: Kun ne tulee takas, niin otan ton halon tosta ulkopöydältä ja alan lyödä itteeni

En tuntisi enää mitään tuossakaan mökissä, jossa Assanin kanssa olin ekan kerran. Silloin tunsin, nyt en. Ei yhtään mitään. Olin sen putkimiehen kaa tossa yks päivä, mut en tuntenu mitään silloinkaan. Annoin ja koitin neuvoa, miten voisin tuntea, mut ei mitään. Eikä se oo oikein, et mä päästän jonkun tänne, muttakun ei toinenkaan välitä mitään minusta. Ei välitä miltä musta tuntuu kun kadotaan ja nukutaan missä sattuu. Se on kiva mies, mutta ei siitä sen enempää. Varmaan tuntui vain kivalta, kun ite puhuin koko ajan ja se ei saanu ees suunvuoroa. Mutta tää oli se mökki. Toi jälkimmäinen. Silloin olin onnellinen. Nyt en tunne mitään. Olen vain. Kuljen kuin nukke kaupoille, hoidan asiat, kävelen takaisin. Mutta en jaksaisi edes sitä muttakun on pakko. Nyt mulla tosin on rahaa, kun en anna tolle niitä suspensionin korjaamiseen tarkoitettuja rahoja. Kun ei kerran tullut yöksi, vaikka lähetin ruokarahaa. Sitten ne on mun rahoja. Anyway. Maanantaina jotain uutta, ehkä jaksan kävellä sinne, koska se mitä saan, on kiva juttu.

EN JAKSA

Eli en siis jaksa. En jaksa mitään mitään mitään. Siinä teille vähän lisäjuttuja taas. Tosta pitäis päästä eroon, mutta EN JAKSA, kun mulla ei oo mitään mihin perustaa mitään. Thelmalla on galleria. Se voi nukkua siellä, mun on vaan oltava, makaan vaan ja luen. Thelmalla on jotain mihin perustaa elämäänsä, mulla ei. Mitä mä muka tekisin? Masentuneena ja ahdistuneena, kun ei pääse edes ylös sängystä. Kun tekee jotain toisen idiotismin takia, satuttaa itseensä, kun se toinenkin satuttaa. Että se on sitten ok. Ei se ole. Muttakun ei jaksa. Muuta kuin satuttaa itseään jos muakin satutetaan ja jos musta ei välitetä. Et mulla ei oo mitään arvoa.